Onko synnytystä pelkäävillä oikeasti huono itsetunto,näin lukee raportissa.

Eikö äiti halunnutkaan mua.

Synnytystä pelkään kuitenkin ja se on mielestäni rationaalista pelkoa. Muakin ärsyttää kun synnytyspelkoa pidetään jonain hulluuden lajina.

Eli ihmetellään miten joku voi pelätä lentämistä/ahtaita paikkoja jne. Kaikissa näissä on pelko hallinnan petttämisestä, jonkin "pahan" tapahtumisesta.

.Kyllä se HULLUN merkki on joka synnytystä pelkää.Niin luonnollinen ja kaunis asia.

Ja se että käyttää sanaa hullu on tietämättömän, juntti-idiootin merkki.

Synnytyspelkoa aiheuttaa myös itseluottamuksen puute.

Mulla oli, nyt on jo paljon parempi. Onnistunut vaikkakin vaikea synnytyskokemus ja ennen kaikkea vauvan kanssa selviytyminen on nostanut itsetuntoani. Olen siis ex-synnytyspelkoinen :D

mun itsetunnossani ei ole mitään vikaa. Minä vain olen saanut karvaasti kokea, ettei synnytysosastojen henkilökuntaan ole luottamista.

Itse en pelännyt ensimmäistä synnytystä lainkaan. Vaikka ensimmäinen synnytys oli vaikea, meinasi päättyä hätäsektioon, tehtiin lopulta imukuppi ja vauva oli vaarassa niin suhtauduin silti luottavaisesti vielä toiseenkin synnytykseen, ajattelin että toinen on aina helpompi kuin ensimmäinen.



Toinen synnytys oli vielä tuplaten vaikeampi kuin ensimmäinen: helvetillinen kipu johon sain kaikki mahdolliset puudutukset ja kipulääkkeet mutta mikään ei auttanut, pitkittynyt ponnistusvaihe, imukuppisynnytys ja jalan halvaus synnytyksen seurauksena. Tämän jälkeen pelkäsin kolmatta synnytystä, mutta uskalsin kuitenkin vielä hankkiutua raskaaksi. Saivat minut jopa puhuttua sairaalassa ympäri synnyttämään vielä alakautta vaikka pelkäsin - toistelivat, että ei minulla enää kolmatta kertaa voi olla yhtä hankalaa synnytystä. Minulle luvattiin etukäteen kaikki mahdollinen tuki, erilaisia synnytysasentoja, synnytystuoli ym.



Kolmas synnytys oli helvetillisin kaikista. Luottavaisena pyörittelin itseäni ponnistusvaiheen ajan jumppapallolla ja olin tyytyväinen itseeni kun synnytys tuntui jopa kivalta. Kun ponnistusvaihe alkoi, komensi lääkäri minut selälleni petiin ja jalat telineille - ei kuulema uskaltanut synnytyttää minua muussa asennossa kun edelliset synnytykset olivat olleet niin hankalia. Ei puhettakaan niistä etukäteen luvatuista synnytystuoleista ja asennoista. Ponnistusvaihe kesti yli kolme tuntia, lapsi ei meinannut syntyä millään, menin itse kipushokkiin ja lopulta tajuttomaksi. Vauva vedettiin lopulta väkisin imukupilla kun ensin oltiin meinattu mennä hätäsektioon. Paikalla olivat kaikki mahdolliset lääkärit, vauva oli vaarassa ja itse meinasin vuotaa kuiviin.



Vasta tämän kolmannen synnytyksen jälkeen olen tajunnut mitä SYNNYTYSPELKO oikeasti voi olla. Kahteen vuoteen synnytyksen jälkeen emme harrastaneet seksiä ollenkaan koska pelkäsin hysteerisesti että tulen vahingossa raskaaksi ja kuolen synnytykseen. Haluaisimme ehkä neljännen lapsen, mutta en uskalla edes ajatella raskautta, koska pelkään kuolevani seuraavaan synnytykseen.



Jos joku tulisi väittämään minulle että synnytyspelko johtuu huonosta itsetunnosta tai on jotain epärationaalista hysteriaa, niin minä mottaisin kyllä kuonoon. Tällä kokemuksellani väitän, että synnytyspelkoni on täysin rationaalista pelkoa todellista uhkaa kohtaan. Pidän täysin mahdollisena että seuraavalla kerralla joko minä tai vauva kuolisimme tai saisimme vakavia vammoja. Kukaan ei ole vielä osannut minulle selittää miksi synnytykset ovat tähän saakka olleet tällaisia ja miksi seuraava synnytys ei voisi olla vielä pahempi.



Miksi hemmetissä synnytyspelko-sanaa pidetään jonain synonyyminä hulluudelle tai hysterialle?

En silti pelännyt synnytystä, enkä pelkää vieläkään

aika huono itse tunto, mutta synnytystä en ole kuunaan pelännyt. Useampia lapsia olen tekaissut.

Synnytystä pelkään kuitenkin ja se on mielestäni rationaalista pelkoa. Muakin ärsyttää kun synnytyspelkoa pidetään jonain hulluuden lajina.

niputtaa synnytyspelkoiset kaikki samaan hullujen nippuun kuin ruveta oikeasti perehtymään itse kunkin pelkojen syihin ja rationaalisuuteen puhumattakaan siitä että ruvettaisiin oikeasti pohtimaan mistä kenenkin synnytysongelmat johtuvat.



Kyllä näitä äitejä oikeasti on joskus joilla kaikki on mennyt pieleen edellisessä tai useammassakin synnytyksessä, mutta kun vauva ja äiti on saatu hengissä osastolle niin ketään ei jaksa enää kiinnostaa ruveta selvittelemään syitä. Toivotaan vain että seuraavassa raskaudessa ja synnytyksessä ei itse satuta kohdalle samaa mammaa hoitamaan.



Sitten seuraavassa synnytyksessä ollaan jälleen ihan ymmällään ja paikalla tietysti taas ihan eri henkilökunta ja huonosti kirjatuista papereista ei löydy edelliskerran tietoja.



Nuo lupaukset synnytyksen kulusta ja saatavista avuista ovat pahimpia koska lupaaja on yleensä aina eri henkilö kuin se, joka on sitten synnytyksessä paikalla. helppoa on luvata jos ei itse tarvitse toteuttaa toiveita ja synnytyksessä paikalla olevalle kätilölle tai gynekologille voi olla tosi hankala paikka jos äidille on luvattu vaikka mitä mikä ei oikeasti ole toteuttamiskelpoista.

Olisiko linkkiä?

Ensisynnyttäjän synnytyspelko saattaa hyvinkin olla seurausta huonosta itsetunnosta, epäonnistumisenpelosta jne.

Minulla on ihan tavallinen itsetunto, mutta mitä lasten saantiin tulee niin sillä saralla lapsettomuus kolhaisi itsetuntoani. Mnulle on tehty pelkosektio, jonka sain pelkoon perustuen. Pidin sitä myös järkevämpänä ja lapselle vähemmän hengenvaarallisena synnytystapana. Hyvä, että sektio tehtiin, koska alatiesynnytys ei olisi voinut olla parempi kokemus, kaikki meni niin hyvin. Netissä olen pannut merkille, että pelkosektioita vastustavat eivät oikeasti tunne suunniteltujen sektioiden riskejä ihan kunnolla.

mutta pelkään myös kaikkia muita hoitotoimenpiteitä kuollakseni. Eikä sillä asialla ole itsetunnon kanssa mitään tekemistä... Olen pahasti allerginen kaiken maailman lääkkeille, puudutteille, lateksille, teipeille yms. Ja nekin lääkkeet joille en ole allerginen, aiheuttavat yleensä kauheita sivuvaikutuksia.



Yksinkertaisimmankin hoitotoimenpiteen (esim. gynekologinen tutkimus, hammaslääkärin tarkastus) yhteydessä joku "yrittää tappaa" minut vähintään kerran... Kun huomautan hoitavalle henkilölle että et voi koskea minua nuo hanskat kädessä tai että minulle ei voi tuota lääkettä antaa, vakiovastaus on yleensä "ai, en mä huomannutkaan että sä olet allerginen" (vaikka se lukee jokaisessa hoitopaikassani kissan kokoisin kirjaimin kaikissa papereissani) tai "sori, mä en lukenut sun papereita niin tarkasti" (toisin sanoen et ole lukenut ollenkaan...)



Joten, käyn yhdellä ja samalla hammaslääkärillä, aina, koska hän onneksi muistaa nämä jutut. Ja käyn yhdellä ja samalla gynekologilla aina samasta syystä. Mutta mikä tahansa päivystystilanne on hengenvaarallinen, ja jos olen vähänkin kipeämpi otan miehen mukaan vahtimaan mitä minulle tehdään.



Olen kolme lasta synnyttänyt alateitse, ja synnytykset ovat menneet sinällään aivan normaalisti. Kaikki synnytykset on huolellisesti suunniteltu meidän sairaalan kätilöiden kanssa ja koska sairaala on pieni, koko henkilökunta on ollut tietoinen niistä suunitelmista. Niitä on myös hyvin noudatettu.



Mutta pelkään silti synnytystä edelleen, jos sellainen vielä kohdalle jostain kumman syystä osuisi. Toivottavasti ei, kävin sterilisaatiossa (jossa oikein pontevasti ja moneen kertaan yrittivät minua tappaa) mutta mun tuurilla sekin varmaan pettää. Ja minun kohdallani sektio ei TODELLAKAAN ole mikään pelon hoitokeino, herranjumala, enhän mä yhtään pystyisi vahtimaan mitä siellä oikein touhutaan...



Mutta, itsetunnon kanssa tällä ei ole mitään tekemistä.

että epäonnistuneen ekan synnytyksen jälkeen itsetuntoni SYNNYTTÄJÄNÄ oli tosi matala, ajattelin että mä olen maailman ainoa nainen joka ei tätäkään asiaa osaa. tämä avuttomuuden tunne korostui, kun toista lasta odottaessani kärsin kovasta pelosta lähestyvää synnytystä kohtaan.



noin muuten mulla on ihan normaali hyvä itsetunto.

Jos oma lapsuus ja lapsuuden kiintymyssuhde on ollut turvaton, voi se aiheuttaa synnytyspelon. Esim. adoptio hylkäämiskokemuksena (vaikka adoptoitava olisi ollua aivan pieni vauva) ja muut varhaislapsuusajan traumat voivat aktivoitua raskausaikana ja aiheuttaa synnytyspelon, tai synnytyksen jälkeisen masennuksen. Traumat voivat liittyä hylkäämisentunteeseen ja tilanteiden hallitsemattomuuteen - vauvathan kokevat yksinjäämisen tai eron äidistä hyvin emotionaalisesti sekavana tilana ja joskus uhkaavanakin, jos kukaan muu ei pysty lasta auttamaan tunnetilojen säätelyssä. VAikka näistä kokemuksista ei olisi aktiivisia muistikuvia, ne ovat jääneet tunnemuistiin ja vaikuttavat perusturvallisuuden tunteeseen ja kykyyn heittäytyä ennakoimattomuuteen - kuten vaikka synnytykseen, mikä on aivan oikeasti riskialtis ja vaarallinenkin tapahtuma, jonka kulkua ei voi etukäteen tietää ja hallita.

Kun kuulee tarinoita pieleen menneistä synnytyksistä niin tottahan siinä alkaa itsekin pelkäämään vaikkei itse olisi vielä edes synnytysta kokenut.

Mitä mammat luulette, jos kyseessä olisi vaikkapa jokin leikkaus, jossa riskit ja kipu on yhtä suurta kuin synnytyksessä, niin vähäteltäisiinkö pelkoa yhtä paljon? Jos vaikka kyse sydänleikkauksesta, johon suuri osa väestöstä joutuisi, myös miehet?

Minua on niin raivostuttaa synnytyspelon vähättely. Kysesssä on kuitenkin tapahtuma, joka on todella kivulias, jossa voi mennä henki ja josta toipuminen todennäköisesti vaatii aikaa ja on kivuliasta.

Ensisynnyttäjän synnytyspelko saattaa hyvinkin olla seurausta huonosta itsetunnosta, epäonnistumisenpelosta jne.

Väittäisin että suurin osa ihmisistä pelkää kuolemaa, eikä edes halua ajatella koko asiaa.

.Kyllä se HULLUN merkki on joka synnytystä pelkää.Niin luonnollinen ja kaunis asia.