Erityislasten vanhemmat
Miten selviätte? Olen katsonut satunnaisesti sivusta erityislasten kanssa elämisen arkea, ja siis en itse kestäisi. Yksi esiteini huusi täyttä kurkkua ja tappeli äidinsä kanssa joku pari tuntia koska ei halunnut mennä pesulle, meni viimein ehkä joskus 12 yöllä kun vieraat ootti pääsevätkö he ollenkaan. Jokaisesta normaalista asiasta vääntö ja kitinä, yhtäkkisiä raivokohtauksia yms. Miten te jaksatte? Itse olen jo siinä pisteessä lapsettomana että en tiedä haluanko lapsia, koska pelottaa että jos itsekin saan vaikean lapsen, jo sivusta katsoneena yhtä kauheutta.
Kommentit (12)
Ihan hyvin kiitos kysymästä. Oma lapsi asperger. Vauvana hänellä oli "koliikki" ja 2-vuotiaana yöllisiä itkukohtauksia, ne oli vähän raskaita aikoja välillä. Ikävuodet 5-7 olivat myös vaikeita, koska meni ensin kodin ulkopuolelle hoitoon ja siitä kouluun; se oli hänelle sosiaalisesti ja aistien puolesta kuormittavaa, joten sopeutuminen vei aikaa. Nyt hän on 12-vuotias, käy pienluokalla ja on kavereita, kouluaineissa pärjää hyvin. Harvoin hänen kanssaan pitää mistään taistella, kunhan osaa hänen kanssaan ennakoida ja huomioida tiettyjä asioita.
Erityislapsen kanssa paljolti on kiinni myös se miten aikuisen päivähoidossa, koulussa ja kotona osaa häntä tukea. Ja ei, se ei tarkoita rajattomuutta. Vaan lapsen erityistarpeiden ymmärtämistä ja tarvittaessa luovia ratkaisuja. Pitää myös osata lukea lapsen kuormittumisen tasoa ja tarvittaessa höllätä vaatimuksia. Erityislapsi harvoin vastustaa esim. vaikka suihkua koska haluaa olla hankala, vaan siihen liittyy jotain niin suurta vastenmielisyyttä tai pelkoa tai muita negatiivisia tuntemuksia, että juurisyistä pitäisi päästä perille jotta asiat voidaan ratkaista. Oma poika alkoi vasta 10 vuoden iässä jotenkuten sietämään sitä että vesi tulee silmille, joten apuna oli pitkään uimalasit suihkureissuilla.
Vielä noin 15-20 vuotta sitten erityislapsia ei juurikaan ollut. Sen aikaisen kurikasvatuksen avulla pystyttiin tehokkaasti kitkemään lapsilta häiriökäytös eikä tarvetta lasten diagnosoimiselle ollut.
Ennen vanhaan tuollaiset olisi viety metsään ja jätetty sinne.
Vierailija kirjoitti:
Vielä noin 15-20 vuotta sitten erityislapsia ei juurikaan ollut. Sen aikaisen kurikasvatuksen avulla pystyttiin tehokkaasti kitkemään lapsilta häiriökäytös eikä tarvetta lasten diagnosoimiselle ollut.
Teidän persujen älyllisissä toiminnoissaolisi valtavasti parantamisen varaa.
Vierailija kirjoitti:
Vielä noin 15-20 vuotta sitten erityislapsia ei juurikaan ollut. Sen aikaisen kurikasvatuksen avulla pystyttiin tehokkaasti kitkemään lapsilta häiriökäytös eikä tarvetta lasten diagnosoimiselle ollut.
Sun kannattaisi tarkastella lapsuuden ja lääketieteen historiaa vähän tarkemmin, niin viisastuisit sinäkin etkä puhuisi noin höpöjä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä noin 15-20 vuotta sitten erityislapsia ei juurikaan ollut. Sen aikaisen kurikasvatuksen avulla pystyttiin tehokkaasti kitkemään lapsilta häiriökäytös eikä tarvetta lasten diagnosoimiselle ollut.
Sun kannattaisi tarkastella lapsuuden ja lääketieteen historiaa vähän tarkemmin, niin viisastuisit sinäkin etkä puhuisi noin höpöjä.
Kaikista meistä on löydettävissä joku vika jos tarpeeksi tutkitaan. Sellainen tutkiminen ei kuitenkaan ole järkevää. Eikä varsinkaan ole järkevää käyttää sitä saatua diagnoosia tekosyynä kasvattamisen lopettamiselle.
Mitö vaihtoehtoja ap ajattelee erityidlssten vanhemmilla olevan?
Oma lapseni on asperger. Lisåksi hånellä on fyysinen sairaus joka haittaa jokapäiväistä elämä, ja uomiooitava edim ammatinvalinnssa. Sekään ei parane koskaan, muttei lyhennä elinikääkään. Eli kahdella tapaa erityinen. Vaikeinta oli koulun kanssa toimeen tuleminen, ja lapsen oman surun ja pettymysten näkeminen, sen näkeminen miten hän yritti kovasti, muttei kelvannut ikinä ei opettajille eikä muille lapsille. Lapsi itse ei ollut vaikea.
hään on nyt aikuinen ja on löytänyt ympärilleen ihmiset, joille hän kelpaa. On vaimo, on pariystävää, on työpaikka, on koti. Helppoa kaikki ei vieläkään ole., mutta kyllä se vaivannäkö kannatti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä noin 15-20 vuotta sitten erityislapsia ei juurikaan ollut. Sen aikaisen kurikasvatuksen avulla pystyttiin tehokkaasti kitkemään lapsilta häiriökäytös eikä tarvetta lasten diagnosoimiselle ollut.
Teidän persujen älyllisissä toiminnoissaolisi valtavasti parantamisen varaa.
Pitäisikö sun katsoa peiliin..?
Kuka käskee tappelemaan 2 tuntia lapsen kanssa pesulle menemisestä? Järkevä vanhempi ottaa tiukan otteen lapsesta ja taluttaa lapsen suihkuun, jolloin homma on hoidettu 5 minuutissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä noin 15-20 vuotta sitten erityislapsia ei juurikaan ollut. Sen aikaisen kurikasvatuksen avulla pystyttiin tehokkaasti kitkemään lapsilta häiriökäytös eikä tarvetta lasten diagnosoimiselle ollut.
Sun kannattaisi tarkastella lapsuuden ja lääketieteen historiaa vähän tarkemmin, niin viisastuisit sinäkin etkä puhuisi noin höpöjä.
Kaikista meistä on löydettävissä joku vika jos tarpeeksi tutkitaan. Sellainen tutkiminen ei kuitenkaan ole järkevää. Eikä varsinkaan ole järkevää käyttää sitä saatua diagnoosia tekosyynä kasvattamisen lopettamiselle.
Os ottaisit selvää, tietäisit, että diagnoosit eivät ole teksyitä kasvattamisen lopettamiselle (paitsi kouluissa opettajille, se on joskus tekosyy lopettaa opettaminen) vaan keinoja löytää oikeita ja toimivia kasvatusmenetelmiä. Kas näihin lapsiin töytyy olla vähän edistyyneemmät menetelmät kun tavislapsi pärjää yksinkertqisemmillakin keinoilla (vaikka tavislapsetkin yleensä hyötyisivät näistä keinoista enemmän). Erityislasten kasvatukseen panostetaan usein paljon enemmän kuin tavislasten ja vanhemmat opiskelevat ja käyvät kursseja menetelmissä ja lapset käyvät ohjatuissa kuntoutuksissa ja terapioissa viikoittain vuosikausia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä noin 15-20 vuotta sitten erityislapsia ei juurikaan ollut. Sen aikaisen kurikasvatuksen avulla pystyttiin tehokkaasti kitkemään lapsilta häiriökäytös eikä tarvetta lasten diagnosoimiselle ollut.
Sun kannattaisi tarkastella lapsuuden ja lääketieteen historiaa vähän tarkemmin, niin viisastuisit sinäkin etkä puhuisi noin höpöjä.
Kaikista meistä on löydettävissä joku vika jos tarpeeksi tutkitaan. Sellainen tutkiminen ei kuitenkaan ole järkevää. Eikä varsinkaan ole järkevää käyttää sitä saatua diagnoosia tekosyynä kasvattamisen lopettamiselle.
Os ottaisit selvää, tietäisit, että diagnoosit eivät ole teksyitä kasvattamisen lopettamiselle (paitsi kouluissa opettajille, se on joskus tekosyy lopettaa opettaminen) vaan keinoja löytää oikeita ja toimivia kasvatusmenetelmiä. Kas näihin lapsiin töytyy olla vähän edistyyneemmät menetelmät kun tavislapsi pärjää yksinkertqisemmillakin keinoilla (vaikka tavislapsetkin yleensä hyötyisivät näistä keinoista enemmän). Erityislasten kasvatukseen panostetaan usein paljon enemmän kuin tavislasten ja vanhemmat opiskelevat ja käyvät kursseja menetelmissä ja lapset käyvät ohjatuissa kuntoutuksissa ja terapioissa viikoittain vuosikausia.
Mitä hienompi keino niin sitä huonommin se yleensä toimii. Normaali maalaisjärkinen vanhempi laittaa lapsen jäähylle ja lapsi alkaa totella, kun taas edistynyt ja kursseja käynyt vanhempi tappelee vuodesta toiseen jonkun tunnemittarin kanssa ja homma menee vaan takapakkia.
Erityislapsillakin on murrosikä. Siitä alkaa itsenäistymisen aika, joka on ilman erityisyyttäkin haastavaa monille vanhemmille. Aina voi vanhemapana miettiä itsensäkin kasvattamista, jos jokin kasvatusmetodi ei meillä toimikaan.