Ihminen ei uskalla katsoa silmiin, mistä se kertonee?

ap

en aina, tai useimmiten uskalla, olen ujo ja mulla on huono itsetunto. En osaa määritellä, miten kauan ihmistä pitäisi katsoa silmiin ettei siitä tunnu että tuijotan ja missä välissä pitäisi vilkaista seinää tai jotain niin vältän sitten katsekontaktia kokonaan..

Samaa oon miettinyt kun veljen vaimo ei katso silmiin kuin aniharvoin. Saattaa puhua pöydässä mulle mutta katsoo seinään.

tai sitten ihmisellä on vaan niin heikko itsetunto.

kun viimein uskalsimme katsoa silmiin, meinasi molemmilta lähteä jalat alta. Vieläkin niihin silmiin voi upota, mutta sitä osaa jo varoa. ;o)

Siinäpä ne keskeiset syyt. Ai niin, joissain kulttuureissa tuntemattomia silmiin katsominen ei ole soveliasta.

Tuntuu hassulta että mun veljen vaimo ei aina edes

tervehtiessään voi katsoa päin!!

inhoan sitä kun pitää puolitutun tai tuntemattoman kanssa seisoskella naamatusten ja jutella, en tiedä yhtään minne katsoa. Kavereiden kanssa osaan olla paremmin ja heitä ei haittaa, vaikka jutellessaan tuijottaisi seinää. Puolituttujen/tuntemattomien kanssa olen ihan solmussa ja mieluiten pitäisin silmät kiinni, vaikka jutteleminen olisi ihan mukavaa.



En tiedä mistä kertoo, ehkä varon muita ihmisiä ja olen enemmän erakko kuin hirmu sosiaalinen. Sikäli hassua, että jos olen esim. tiskin takana asiakaspalveluhommassa, niin sitten ei ole mikään ongelma katsoa silmiin. Silloin saa suojautua roolin taakse.



Liekö lapsuudella merkitystä asiaan?

Tuntuu hassulta että mun veljen vaimo ei aina edes tervehtiessään voi katsoa päin!!

silmiin kun puhut? Se tarkoittaa, että hän haluaisi suudella sinua, ja alitajuisesti silloin katse kiinnittyy niihin huuliin ja suun liikkeisiin. Tämä on ihan tutkittu juttu.

Varmaan mussa on sitten niin paljon koiraa :) että tunnen tuon epämielyttäväksi.

on kohteliasta katsoa silmiin, mutta ei koko ajan tuijottaa. Tuijotus suoraan silmiin muuttuu nopeasti kohteliaasta hyökkääväksi, alistavaksi. Sitähän silmiin katsominen eläimilläkin on, eihä ihminen ole siitä nii kovin kaukana.

Sille ei vaan yksinkertaisesti voi mitään että silmiinkatsominen ahdistaa.

Olen kyllä oppinut iän myötä katsomaan silmiin keskusteltaesssa mutta joudun aina tekemään työtä sen eteen ja katsomaan tietoisesti, luonnostaan se ei onnistu. Ja varmaan katson edelleen vähemmän aikaa silmiin ja enemmän ihan muualla kuin ns. estottomat.

Ei ihmiset edes huomaa eroa.



Mulla on lapsuudessa sellainen kokemus, etten ole koskaan pystynyt katsomaan ihmisiä silmiin.

itse olen perusluonteeltani ujo eikä silmiin katsominen ole mulle lainkaan luonnollinen asia. Esim. työhaastattelussa sitä pitää pakostikin tehdä ja se se vasta kamalaa onkin kun täysin tuntematonta ihmistä jännittävässä tilanteessa tulee silmiin katsoa. En tykkää edes tässä iässä, mutta pakko välillä taipua...

mulla sama vaiva, ujous. Onneks on iän myötä vähän helpottanut ja oon todennut että ihmiset ottaa mut enemmän tosissaan kun olen rennomppi ja itsevarmempi. Helpommin sanottu kuin tehty. Vaatii paljon mutta pikkuhiljaa. olen aina ollut ujo, ja olen edelleen, mutta itsevarmuus valitettavasti on valttia.

Mutta eräs miestuttuni kyllä puhui sillä lailla,että katsoi ihmistä kasvojen alaosaan, kun puhui. Ei ollut ujo, mutta hänellä nyt vain oli sellainen tapa, tai siis ykskinkertaisesti vain puhui niin. välillä toki katsoi silmiinkin. Eikä se ollut mitenkään häiritsevää.

on myös tosi vaikeaa katsoa silmiin! Se muuttuu niin helposti tuijotukseksi ja se on varsin kiusallista. Tiedän myös sen että on ärsyttävää jos keskustelukumppanin katse harhailee samoin kuin minulla, mutta silti en siihen pysty kuin ihan hetkittäin.

edes osu siihen ihmiseen, jolle puhuu, saati sitten silmiin. Todella hämmentävää.



Hänellä on ollut todella vaikea elämä sosiaalisten suhteiden osalta. Jäi täysorvoksi 3 kk iässä (äiti kuoli lapsivuoteeseen, isä rintamalla tuossa 3kk kohdalla). Kasvoi sukulaisten luona (ei mitenkään "rakastetusti"). Ei ollut sisaruksia. Meni naimisiin ja sai pienillä ikäeroilla kolme lasta, mutta mies kuoli, kun nuorin oli 7 kk. Sen jälkeen on ollut yksin (lapsiensa kanssa)...

katsominen on todellinen ongelma. Siitä muualle katsomisesta on vaikea oppia pois.

Että kai se niistä johtui sitten.Nykyään ei ole vaikeuksia tuossa silmiin katsomisessa eikä muutenkaan sosiaalisissa kontakteissa(joita aiemmin vältin kuin ruttoa)