Onkohan mulla joku persoonallisuushäiriö
Olen elänyt ainakin näennäisesti suht ulospäin suuntautunutta elämää ja tilanteen mukaan osannut aina muuttua kuin kameleontti ja löytänyt oikeat tavat kommunikoida muiden kanssa. On hyvä työpaikka ja opinnot on käyty, jne. Olen jopa mennyt naimisiin ja lapsiakin on pari siunaantunut.
Koen kuitenkin syvällä sisimmissäni itseni aivan täydeksi erakoksi ja mitä vanhemmaksi tulen, sen vaikeampaa kaikki arkinen kanssakäyminen muiden kanssa on. Minusta tuntuu etten yksinkertaisesti enää jaksa tätä elämän kestänyttä esitystä ja jatkuvaa sanomisieni miettimistä ja mukautumista ympäristöön...siis pelkkää show:ta.
Mutta kun en toisaalta osaa mitään muuta. Ei minulla ole mitään "minuutta" tai "omaa tyyliä". En oikeastaan edes tiedä kuka olen. Saatan yksin ollessanikin puhella ääneen erilaisilla tyyleillä, ikään kuin pelleilisin, mutta kun ei sitä omaa tyyliä vain ole. Puolisokaan ei todellakaan ole mikään tuki tai turva kenen kanssa pystyisin yhtään parempaan. Päinvastoin hänenkin kanssaan olen kehittänyt vain tietynlaisen taktiikan, jolla tule hyvin toimeen. En voisi ikinä kertoa tätä hänelle.
Onkohan tämä jokin persoonallisuushäiriö???
Kommentit (32)
Kuulostaa aika tutulta. Ainut ero on tuo loppuosuus, minulla on eri tyylejä, tykkään pukeutua fiiliksen mukaan enkä pidä kiinni jostain tuetystä tyylistä johdonmukaisesti. Vietä enemmän aikaa tehden omia juttujasi, niin löydät itsesikin vielä ☺️
Minulla on adhd, olen aina tuntenut itseni ulkopuoliseksi ja sosiaalisuus vie voimia. Voin kuitenkin jutella kenen kanssa tahansa mistä tahansa ja tiedän miten kenenkin kanssa voi kommunikoida mutkattomasti. En kuitenkaan avaudu oikein kenellekkään, kun en ole oppinut luottamaan kuin itseeni.
Keittiöpsykologina sanoisin, että ei tuo persoonallisuushäiriötä ole. Identiteetin kehitys ehkä jäänyt kesken nuoruudessa. Lapsena ja teininä se on juuri tuollaista. Luulenpa, että et ole yksin. Tunnen kaltaisiasi.
Tällä palstalla kaikki ovat hulluja.
Jospa lukisit vaikka persoonallisuushäiriöistä näin alkuun. Huomaat pian ettei vastaa kuvailujasi.
Vierailija wrote:
Oliko hankala lapsuus? Onko minäkuvahäiriö enneminkin? Oletko koskaan miettinyt aspergerin syndrooman mahdollisuutta?
Asperger ei oikein sovi kuvaukseltaan minuun. Lapsuuteni oli mielestäni onnellinen, mutta siitäkin parhaiten on jäänyt mieleen kyvyttömyyteni olla oma itseni. Vaikka tätä aina hoettiin, että ole oma itsesi, niin en tänä päivänäkään ymmärrä mitä se oma itseys on.
Tavallaan jotkin kohdat ns. epävakaan persoonallisuuden kuvauksessa sopivat minuun, mutta yleisesti häiriön kerrotaan johtavan vaikeuksiin. Minulla taas ei vaikeuksia elämässä juurikaan ole ollut millään osa-alueella.
No hoh hoijaa, että tällainen lauantaisatu tällä kertaa 😴
Onko rehellisyys itseä ja elämää kohtaan persoonallisuushäiriö? Ei ole. Se, että tuollainen tulee sinulle mieleen, on oire tästä sairaasta ja sairastuttavasta ajasta.
Vierailija wrote:
Kuulostaa aika tutulta. Ainut ero on tuo loppuosuus, minulla on eri tyylejä, tykkään pukeutua fiiliksen mukaan enkä pidä kiinni jostain tuetystä tyylistä johdonmukaisesti. Vietä enemmän aikaa tehden omia juttujasi, niin löydät itsesikin vielä ☺️
Minulla on adhd, olen aina tuntenut itseni ulkopuoliseksi ja sosiaalisuus vie voimia. Voin kuitenkin jutella kenen kanssa tahansa mistä tahansa ja tiedän miten kenenkin kanssa voi kommunikoida mutkattomasti. En kuitenkaan avaudu oikein kenellekkään, kun en ole oppinut luottamaan kuin itseeni.
Mulla ei tuota adhd:ta ole. Olen hyvinkin rauhallinen ollut aina ja tilanteen tullen vetäytyvä, jopa laiska.
ap
Vierailija wrote:
Keittiöpsykologina sanoisin, että ei tuo persoonallisuushäiriötä ole. Identiteetin kehitys ehkä jäänyt kesken nuoruudessa. Lapsena ja teininä se on juuri tuollaista. Luulenpa, että et ole yksin. Tunnen kaltaisiasi.
Mahdollisesti. Olen lukenut persoonallisuushäiriöstä ja joo ei ole helppo ainakaan samaistua niihin kuvauksiin.
Minulla myös samantyyppistä. Lisänä vielä se, etten jaksa muita ihmisiä, kun heidän kanssa pitää aina miettiä, minkälainen ilme minulla on. Mulle on sanottukin siitä että ilmeeni jossakin tilanteessa on väärä tai että näytin vihaiselta, vaikka en ollut. Yleislääkäri on pariin kertaan kirjoittanut omakantaan ilmeettömyydestäni. Minun pitää jatkuvasti ajatella, minkälainen ilme nyt kuuluu olla, muuten ei ole mitään ilmettä.
Yksin on helpointa olla, niin ei tarvitse analysoida omia kasvonilmeitä.
Vierailija wrote:
:D Ikäkriisi ennemminkin.
Joo, ei ole persoonallisuushäiriö.
Vierailija wrote:
Minulla myös samantyyppistä. Lisänä vielä se, etten jaksa muita ihmisiä, kun heidän kanssa pitää aina miettiä, minkälainen ilme minulla on. Mulle on sanottukin siitä että ilmeeni jossakin tilanteessa on väärä tai että näytin vihaiselta, vaikka en ollut. Yleislääkäri on pariin kertaan kirjoittanut omakantaan ilmeettömyydestäni. Minun pitää jatkuvasti ajatella, minkälainen ilme nyt kuuluu olla, muuten ei ole mitään ilmettä.
Yksin on helpointa olla, niin ei tarvitse analysoida omia kasvonilmeitä.
Mulla ei ole lainkaan tällaisia ongelmia. Ilmeet hallitsen täydellisesti, osaan takuuvarmasti valita joka hetkeen oikeat ilmeet ja eleet ja käyttää sopivaa kieltä. En vain millään tavalla koe olevani inhimillinen vain enemmänkin kuin jokin robotti, kun teen tätä.
Ap
Vierailija wrote:
Onko rehellisyys itseä ja elämää kohtaan persoonallisuushäiriö? Ei ole. Se, että tuollainen tulee sinulle mieleen, on oire tästä sairaasta ja sairastuttavasta ajasta.
Aikalaishulluutta tai ei, niin asia kuitenkin häiritsee minua ja eritysesti siksi, että pelkään jaksamiseni loppuvan muiden ympärillä elämiseen. Varmaan johonkin terapiaan pitäis mennä...
ap
Aika usein ihmisillä on kyse hyväksytyksi tulemisen tarpeesta ja siksi käyttäydytään miellyttääkseen muita ihmisiä.
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Minulla myös samantyyppistä. Lisänä vielä se, etten jaksa muita ihmisiä, kun heidän kanssa pitää aina miettiä, minkälainen ilme minulla on. Mulle on sanottukin siitä että ilmeeni jossakin tilanteessa on väärä tai että näytin vihaiselta, vaikka en ollut. Yleislääkäri on pariin kertaan kirjoittanut omakantaan ilmeettömyydestäni. Minun pitää jatkuvasti ajatella, minkälainen ilme nyt kuuluu olla, muuten ei ole mitään ilmettä.
Yksin on helpointa olla, niin ei tarvitse analysoida omia kasvonilmeitä.
Mulla ei ole lainkaan tällaisia ongelmia. Ilmeet hallitsen täydellisesti, osaan takuuvarmasti valita joka hetkeen oikeat ilmeet ja eleet ja käyttää sopivaa kieltä. En vain millään tavalla koe olevani inhimillinen vain enemmänkin kuin jokin robotti, kun teen tätä.
Ap
Ehkä mullakin on aikaisemmin tullut. Lasten kanssa toimiessa edellytetään nykyään sellaista tunne-eläytymistä, joka menee yli henkisen kantokyvyn. Varmasti tällöin iskee jokin suojamekanismi päälle.
Teatteria pitkälti siis ne ilmeet ja tunteet, joita ei oikeasti sillä hetkellä lainkaan tunne. Ja enää siis ei oikein tule niitä ilmeitä.
1 rarehanu wrote:
Aika usein ihmisillä on kyse hyväksytyksi tulemisen tarpeesta ja siksi käyttäydytään miellyttääkseen muita ihmisiä.
En niinkään välitä siitä, hyväksytäänkö minut. Enhän edes tosiaankaan haluaisi varsinaisesti ketään ympärilleni. Jotenkin vain olen ajautunut olemaan ihmisten ympärillä ja vieläpä hyvällä menestyksellä. Haluamatta sitä. Se on kuin koodi sisälläni, joka käskee havainnoimaan ympäristön ja ihmiset tarkasti ja säätää käytös sen mukaiseksi.
ap
Mulla oli samaa, mutta tilanne korjaantui saatuani lapset ja jotenkin havahduin omituiseen minättömyyteen tai kyvyttömyyteen pitää yllä minuutta (identiteetti taitaa olla oikea sana, mitä joku jo käytti).
Kävin sittemmin keskustelemassa lyhytterapiasss omista rajoista ym., jonka kautta sitten selvisi, että olin kärsinyt kaltoinkohtelusta lapsuudessa ja elämä toki heittänyt omat sitruunat matkalla, niin olin traumataustainen, mutta se trauma olikin muu kuin luulin.
Nyt arvostan itseäni enemmän ja tunnistan niitä rajoja ja olen rohkeammin minä. Kun lopettaa olemasta kynnysmatto alkaa elämä tuntua ihmeellisesti paremmalta.
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Onko rehellisyys itseä ja elämää kohtaan persoonallisuushäiriö? Ei ole. Se, että tuollainen tulee sinulle mieleen, on oire tästä sairaasta ja sairastuttavasta ajasta.
Aikalaishulluutta tai ei, niin asia kuitenkin häiritsee minua ja eritysesti siksi, että pelkään jaksamiseni loppuvan muiden ympärillä elämiseen. Varmaan johonkin terapiaan pitäis mennä...
ap
Terapia auttaa korkeintaan oireisiin, mutta ei paranna itse sairautta. Terapian sijasta ryhtyisin toimimaan siitä käsin, minkä itse tunnet itsellesi oikeaksi. Aloita opettelemalla sanomaan ei ja muuta lopulta vaikka autiolle saarelle, jos se on mitä hyvinvoidaksesi tarvitset.
Meitä sairastuttava maailman hulluus katoaa, kun lakkaamme ruokkimasta sitä. Se on niin yksinkertaista ja samalla äärettömän vaikeaa.
Oliko hankala lapsuus? Onko minäkuvahäiriö enneminkin? Oletko koskaan miettinyt aspergerin syndrooman mahdollisuutta?