Lue keskustelun säännöt.
Miksi sukulaiset on tärkeitä? Vai onko?
29.09.2023 |
Enkä nyt tarkoita omaa lapsuudenperhettä, omia vanhempia ja sisaruksia vaan kauempia sukulaisia kuten serkut, pikkuserkut, sedät, tädit, enot ym.
Minulla on iso suku, mutta kaikki sedät, tädit ja serkut ym on jääneet etäisiksi, osaa en edes tunnistaisi kadulla jos sattumoisin menisi ohi. Juuri kukaan heistä ei pidä minuun yhteyttä, yhdelle viestittelen kerran vuodessa mutta en ole häntäkään tavannut yli 15 vuoteen. Itse olen aina asunut pk-seudulla ja sukulaiset muualla pitkin Suomea, kukaan ei pk-seudulla. En edes lapsena ollut läheinen edes yhdenkään omanikäisen serkun kanssa vaikka heitä tavattiinkin, eivät vain tuntuneen minunlaisilta ihmisiltä vaikka sinänsä pahaa sanottavaa ei kenestäkään heistä ole.
Joten miksi sukulaiset on tärkeitä? Tai siis miksi niiden pitäisi olla?
Kommentit (12)
Eivät ole tärkeitä mulle enkä minä heille, ei kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Istun satunnaisesti melko usein samassa työmatkabussissa äitini serkun kanssa mutta ei hän edes tunnista minua. Kaikki muut sukulaiset asuvat satojen kilometrien päässä emmekä ole läheisiä.
Onhan sukulaiset nyt kuitenkin ne loppupeleissä lähimmät ihmiset, samaa verta kun on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toiset suvut on vain läheisempiä kuin toiset. Itse olen läheinen vanhempieni sisäruksiin ja heidän perheisiinsä asti ja tuttavia ovat isovanhempieni sisarukset, ja osa vanhempieni serkuista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaksi serkkuani asuu samalla paikkakunnalla kun minä, muutaman kilometrin päässä. Ei olla tavattu ainakaan kymmeneen vuoteen. Ei olla itse asiassa koskaan oltu missään tekemisissä, häissä ja hautajaisissa oltu samaan aikaan.
Ei haittaa minua. En kaipaa läheisiä sukulaisuussuhteita.
Tätini, joka asuu 500 km päässä, oli käynyt lastensa eli serkkujeni kanssa kesällä naapurikaupungissani huvipuistoilemassa, ilmeisesti hotellissa yötä jossain täällä olleet myös. Luin tästä Facebookin päivityksestä, ei ottanut mitään yhteyttä minuun että olisi tavattu tms. Että sellainen läheisyys ja rakas suku.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennen oli suku tärkeä, kokoonnuttiin juhlimaan häitä ja synttäreitä, oli tärkeää käydä kylässä. Mutta nyt ei kukaan enää kutsu eikä käy. Peukkuja somessa nostellaan, ei muuta. Ei edes soiteta. Olenkin määrännyt, ettei hautajaisiini saa kutsua yhtään sukulaista, vain ne tutut, jotka yhteyttä pitävät ja heitä ei ole monta. Lapsenikin ovat muuttuneet etäisiksi, eivät soittele paitsi kun rahat ovat loppu. Ihmettelen olenko kasvattanut todellakin tuollaisiksi. Poikani ei kunnon sanaa suustansa saa, ei kiitä mistään. Mutta vaatimuksia satelee, siis hänen ehdoillaan. Yrittää erottaa minut lapsestaan, jota ole hoitanut paljon, kun oli pieni. Nyt ei saisi enää tulla edes käymään, kun poika ei halua äitiään nähdä, vaikka tyttö haluaa.
Muut lapset tulevat jouluna ja äitienpäivänä valmiiseen pöytään. Mies ei asiaan puutu, ei käske eikä komenna, kännykkäänsä vain tuijottaa. Ajattelin, että saa olla juhlat, juhlikoot kaikki omissa kodeissaan, minä en juhlia kaipaa enkä jaksa niitä järjestää.
Arkunkantajiksi hautajaisiin tarvitaan ehkä serkkuja, mutta alkavat hekin olla vanhoja siihen hommaan. Ja nyt yleistyvät nämä polttohautajaiset eli ei tarvitakaan kantajia? Häitä t. muita juhlia ei enää ole odotettavissa. Ihmiset kutsuvat ystäviään juhliinsa, ei niinkään sukulaisia.
Me vaihdetaan kuulumisia, jos jossakin törmätään. Sekin vähenee, kun vanhennutaan. Edellinen sukupolvi on jo poissa ja serkkujakin osa jo poissa. Ilman sukulaisiakin voi elää.
Ei ole. Kukaan ei pidä yhteyttä. Yritin pitää itse, mutta kun olin itse aina se, joka soitti, kirjoitti tms. niin lopetin.