Miksi jotkut eivät sure vanhempansa kuolemaa?

Psykopaattinen aivorakenne

Kaikki eivät ole samanlaisia eikä kaikkien vanhemmat ole samanlaisia.

Riippunee vanhemmasta millainen on kyseessä.

Voi surrakin mutta ei näytä.

En kauheasti surrut isää joka kuoli kun olin lapsi. Hän oli hyvin etäinen hahmo elämässäni.

Menetin äitini päihteille vuosia ennen kuin hän teki itsemurhan. Olin ehtinyt surra häntä jo monta vuotta, joten kuolema ei enää tuntunut oikein missään.

Mikä määrä suremista olisi tarpeeksi? Pitääkö itkeä päivä, viikko, kuukausi, vuosia? Pitääkö loppuelämän olla pilalla?

Surin enemmän isäni elämää kuin kuolemaa. Se oli helpotus. Nyt ei mitään kamalaa voi hänelle enää tapahtua. Ei tule enää yhtään itkuista puhelinsoittoa, onnettomuutta, putkareissua, itsemurhayritystä tms.

En surrut isäni kuolemaa. Olimme etäisiä, viimeisinä vuosina emme nähneet kertaakaan. Isä oli myös juoppo.

Mulla on isä hoivakodissa vuodepotilaana. Pää toimii jotenkuten, ja vasen käsi, ei mikään muu. Kyllä se olisi helpotus, jos hän pääsisi pois.

Elämästä ei selviä hengissä. Jos vanhempi on elänyt hyvän elämän niin normaalia luonnon kiertokulkua.

Kusipäät vanhemmat, siksi.

Millä tavalla pitäisi surra?

Vaihtoehtoja:

1. Huono vanhempi

2. Tunnekylmä lapsi

3. Sekä vanhempi että lapsi ok, mutta jostain syystä suhde heidän välillään olematon

Olin iloinen, kun vanhempani kuolivat. Olivat kusipäitä. Ihmettelen, että tällaista tarvitsee edes kysyä.

Jos ei ole ollut hyvät välit vanhempiiin niin vanhempien kuolema voi olla käytännössä sama kuin ventovieraan ihmisen kuolema, joskus jopa helpotus. Mieti vaikka väkivaltaisia alkoholistivanhempia, miksi heidän kuolemaa surisi?

Olet varmaan kuullut että kaikilla ei ole erityisen läheiset välit vanhempiinsa. Joillakin ne ovat jopa poikkeuksellisen karmeat, vanhemman aiheuttaessa jälkikasvulleen traumoja ja henkisiä haasteita läpi elämän. Miksi sellaisten henkilöiden pitäisi surra ko. ihmisen poistumaa?

Kuinka joku voi olla niin yksinkertainen ja kuvitella että kaikilla on hyvät ja luotettavat vanhemmat? Kuulostat kermaperseiseltä.

Omat vanhemmat on hengissä yhä, mutta kun aikanaan kuolevat niin on ikää jo minullakin sen verran, että voi ajatella "perässä tullaan" kuolema korjaa ikävän. Joten miksi edes ikävöidä. Periaatteessa kuolleet on vain kuin pitkän matkan päähän muuttaneita. Tiedät varmasti että joku päivä sinäkin menet samaan paikkaan

Kuolema voi olla vapautus, jos on kovin sairas. Silloin surutyö on alkanut jo aiemmin, eikä suru enää kuoleman koittaessa ole päällimmäinen tunne. Suru ja sen kokeminen on erilaista tilanteesta riippuen.