Lue keskustelun säännöt.
Miksi jotkut eivät sure vanhempansa kuolemaa?
Kommentit (50)
Millä tavalla pitäisi surra? Pitääkö esimerkiksi itkeä jatkuvasti jonkin tietyn aikaa?
Suru voi olla myös sellaista ettei se näy muille. Äitipuoleni, pikkusiskoni äiti, kuoli kun olin 10v. Pikkusisko oli 4v. Kun hänelle kerrottiin asiasta hän sanoi vaan "no höh". Sitten heti sen perään varmisteli että mennäänhän me kuitenkin sinne puistoon mikä oli jo luvattu ja suunniteltu. Itse olin vähän samanlaisissa tunnelmissa, no höh. En muista itkeneeni. Kyllä minä silti surin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ehdin surra jo silloin, kun äiti sai aivoinfarktin ja selvisi, ettei selviä siitä. Kun aktiivinen ihminen jää kuukausiksi liikunta- ja puhekyvyttömäksi, on se suru jo surtu ja helpotus siinä vaiheessa, kun hänen ei tarvitse enää kärsiä. Lisäksi itse olen sellainen, joka tuossa tilanteessa toimii, pitää itsensä aktiivisena ettei lamaudu. Sitten kun kaikki on ohi, voi surra omassa rauhassa. En sure muita ihmisiä varten.
Olin 24-vuotias kun äitini kuoli. Viimeisen 20 vuoden aikana tapasin hänet kahdesti. Kas kun uusi, ah niin ihana mies ei hyväksynyt ensimmäisestä liitosta olevia lapsia. Kauanko minun olisi pitänyt itkeä kollottaa täysin tuntematonta ihmistä?
Kun äitini kuoli, itkin muutaman päivän. Sitten selvisi karu totuus, että äitini oli jättänyt minulle kuolinpesän, jossa oli sairaasti velkaa useammalle taholle. En toki mitään suuria perintöjä odottanut. En uskonut, että mitään suuria säästöjä on. Arkkuun ja kiveen korkeintaan rahat. Mutta oli täydellinen yllätys. Sisarukselleni oli siirtänyt kaikki rahat, että on saanut ostaa milloin mitäkin. Äidilleni oli tärkeää, että "ulospäin" kaikki näyttää hienolle ja upealle. Kulissit ennen kaikkea. Itse luovuin tuosta ajatusmaailmasta jo aika päiviä sitten.
Minä siivosin puoli vuotta sotkua, koska se vähä omaisuus mitä jäi , piti osittaa velkojien kesken ja keskustella ulosoton kanssa yms.
Lähinnä tällä hetkellä tunnen vain vihaa. Tai sitten en mitään. Sisarukselleni olen vihainen..ei olla väleissä. Olisi edes itse siivonnut jälkensä. Häipyi heti hautajaisten jälkeen kun ei ollut enää mitään rahaa jaettavana...
Mutsi oli itsekäs, ahne, luotaantyöntävä rapajuoppo. Ei tullut ikävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voipi olla vinksahtaneita lapsiakin.
Suru on hyvin henkilökohtainen juttu. Ei sille ole mitään yleismaailmallista sääntöä miten se näkyy ihmisessä tai miten kauan se kestää. Nämä on näitä neurotyypillisten ihmisten ongelmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Iäkkään ihimisen kuolemaan ei niinkään osaa surra, koska tietää sen olevan väistämätöntä jokaiselle meille. Pahaltahan se toki tuntuu, kun läheinen siirtyy ajasta ikuisuuteen.
Isäni on kuollut, kyllä siinä tietenkin muutama kyynel tipahti, jäi niin paljon asioita korjaamatta. Muta, elämä jatkui.
Äiti elää vielä, 81.v. ja on paljon kaikenlaisia terveysongelmia.
Läheinen syytteli jostakin tuollaisesta. Oudointa oli etten nähnyt hänenkään itkevän kertaakaan. Itkin itse itkuni yksin. Nuoresta lähtien piilotellut tunteitani niin hyviä ja huonoja. Se johtuu siitä ettei niistä tietynlaiset ihmiset saisi jotakin kimmoketta ja mielihyvää itselleen. Ihminen voi olla heikko mutta myös vahva ulospäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos on joutunut hoitamaan sairasta vanhempaansa joko omaishoitajana tai paikkaamaan laitos- tai kotihoidon puutteita vuosikaudet, niin ehkäpä sitä on vain helpottunut, että vanhempi kuolee.
Oma äitini kävi viimeisiä vuosiaan töissä ennen eläkeikäänsä ja iltaisin hoiti mummoani, niin ymmärrän hyvin, ettei äitini sure omaa äitiään. Toki mummo viimeiset vuotensa eleli laitoksessa, jossa oli ympärivuorokautinen hoito, mutta ne vuodet ennen sitä, kun mummo asui kotonaan tai palvelutalossa... Karkaili, soitteli ja itki ikäväänsä ja jos ei käyty katsomassa niin heittäytyi marttyyriksi, että on liikaa ja haluaa kuolla. Ihmiset elävät nykyään liian vanhoiksi, ei kellään riitä voimat heitä hoitaa.
Vierailija kirjoitti:
Kun äitini kuoli, itkin muutaman päivän. Sitten selvisi karu totuus, että äitini oli jättänyt minulle kuolinpesän, jossa oli sairaasti velkaa useammalle taholle. En toki mitään suuria perintöjä odottanut. En uskonut, että mitään suuria säästöjä on. Arkkuun ja kiveen korkeintaan rahat. Mutta oli täydellinen yllätys. Sisarukselleni oli siirtänyt kaikki rahat, että on saanut ostaa milloin mitäkin. Äidilleni oli tärkeää, että "ulospäin" kaikki näyttää hienolle ja upealle. Kulissit ennen kaikkea. Itse luovuin tuosta ajatusmaailmasta jo aika päiviä sitten.
Minä siivosin puoli vuotta sotkua, koska se vähä omaisuus mitä jäi , piti osittaa velkojien kesken ja keskustella ulosoton kanssa yms.
Lähinnä tällä hetkellä tunnen vain vihaa. Tai sitten en mitään. Sisarukselleni olen vihainen..ei olla väleissä. Olisi edes itse siivonnut jälkensä. Häipyi heti hautajaisten jälkeen kun ei ollut enää mitään rahaa jaettavana...
Olisit käräyttänyt sen sisaruksesi siitä, että on saanut ennakkoperintöä. Olisi itse saanut sen jälkeen hoitaa asiat velkojien kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suuren surun edessä menen ihan lukkoon, kuin esirippu laskisi. En pysty pureutumaan sinne surun ytimeen, työnnän sen pois ja ajattelen, että palaan siihen myöhemmin, kun olen vahvempi.
Jos on ollut ikävä vanhempi. Kun isäni kuolee, saatan surra sitä isää, jota mulla ei koskaan ollut. En tuota ihmistä, jolle en merkinnyt mitään ja jota pelkäsin kuollakseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä se sureminen auttaa? Muistelkaa niitä hyviä hetkiä.
Vierailija kirjoitti:
Voi surrakin mutta ei näytä.
Allekirjoitan tämän.
Vierailija kirjoitti:
Mitä se sureminen auttaa? Muistelkaa niitä hyviä hetkiä.
Jos surua on, sureminen auttaa omaan oloon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun äitini kuoli, itkin muutaman päivän. Sitten selvisi karu totuus, että äitini oli jättänyt minulle kuolinpesän, jossa oli sairaasti velkaa useammalle taholle. En toki mitään suuria perintöjä odottanut. En uskonut, että mitään suuria säästöjä on. Arkkuun ja kiveen korkeintaan rahat. Mutta oli täydellinen yllätys. Sisarukselleni oli siirtänyt kaikki rahat, että on saanut ostaa milloin mitäkin. Äidilleni oli tärkeää, että "ulospäin" kaikki näyttää hienolle ja upealle. Kulissit ennen kaikkea. Itse luovuin tuosta ajatusmaailmasta jo aika päiviä sitten.
Minä siivosin puoli vuotta sotkua, koska se vähä omaisuus mitä jäi , piti osittaa velkojien kesken ja keskustella ulosoton kanssa yms.
Lähinnä tällä hetkellä tunnen vain vihaa. Tai sitten en mitään. Sisarukselleni olen vihainen..ei olla väleissä. Olisi edes itse siivonnut jälkensä. Häipyi heti hautajaisten jälkeen kun ei ollut enää mitään rahaa jaettavana...Olisit käräyttänyt sen sisaruksesi siitä, että on saanut ennakkoperintöä. Olisi itse saanut sen jälkeen hoitaa asiat velkojien kanssa.
Olisit antanut heti äitisi kuoltua toimeksi anon sossulle.Hautapaikka,peunirjotukset.Pesä jo nollilla sossu maksaa.Kenekään aikuisen lapsen kun ei asu vanhemman,vanhempien kanssa.Ei pakko tehdä ihmisen kuoltua yhtään mitään.Kieltäytyy heti ja sossu toimeksianto.Kukaan maan päälle ei jää.
En minä kauheasti surrut. Isä vähän sairasteli viimeiset vuodet, nuokkui vain nojatuolissaan. Hänen oli aika lähteä.
Joskus on ikävä, mutta en sure. Olen iloinen, että hän pääsi lähtemään saappaat vielä jalassa, eikä joutunut vaippoihin.
Lucky him.
Kaikki ei näytä kaikille muille omaa suruaan. Minä esimerkiksi en itkenyt lainkaan äitini hautajaisissa. Se vesiputous siellä oli sisareni, joka teki kaikkensa vaikeuttaakseen asioiden hoitoa hautajaisia ennen ja niiden jälkeen, vuodatti isäämme kohtaan tuntemaansa järjetöntä vihaa minunkin niskaani eikä auttanut missään, missä pyydettiin. Suvun naiset häntä siellä äidin haudalla säälivät ja lohduttelivat samalla kun minä hoidin kaikki asiat.
Minä itkin vasta kun pääsin turvaan omaan kotiini toiselle puolelle Suomea, jossa minun ei tarvinnut kestää sen hullun puheita, vihaa ja uskonnollisia käsityksiä, jotka olivat vielä hullumpia kuin olisin ikinä hänestä uskonut. Kukaan niistä sanonut minulle mitään, mutta myöhemmin kyllä kautta rantain paheksuttiin minulle kaikenlaisia muita ihmisiä, jotka eivät näille olleet omia läheisiään itkeneet, leimattiin ihmisiä kylmiksi yms.
Omasta kokemuksestani sanon, että ihmiset ovat yleensä näyttämättä tunteitaan siksi, että heillä ei ole syytä luottaa lähellään oleviin ihmisiin. Tämä epäluottamus saa sitten yleensä vielä vahvistuksen siitä, miten nämä epäluottamuksen arvoiset ottavat sen, että heille ei näytetä haavoittuvuutta.