Miksi jotkut eivät sure vanhempansa kuolemaa?

Vierailija kirjoitti:

Suuren surun edessä menen ihan lukkoon, kuin esirippu laskisi. En pysty pureutumaan sinne surun ytimeen, työnnän sen pois ja ajattelen, että palaan siihen myöhemmin, kun olen vahvempi.

Täsmälleen näin, mulla myös taipumus työntää ikävät asiat syrjään. Suren, kun tuntuu siltä, että jaksaa velloa niiden tunteiden läpi. Jos surisin koko ajan, en pystyisi edes sängystä ylös nousemaan. On kuitenkin omiakin lapsia, en voi jäädä tuleen makaamaan.

Uskon että toisen vanhempani kohdalla hän oli kyllä surullinen, mutta samalla myös helpottunut, kun hyvin pahasta Alzheimerin taudista kärsinyt ukkini nukkui pois.

Viimeiset vuodet olivat omaisille myös hyvin raskaita, vaikka rakas ihminen olikin.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki eivät ole samanlaisia eikä kaikkien vanhemmat ole samanlaisia.

Juu,mikähän kiiltokuvaperheen perillinen tällaista kyselee?

Mistä ap päättelet että joku suree tai ei sure? Ootko kysynyt tai toinen sanonut? Suru on asia joka näkyy tai ei näy. On myös syitä miksi kaikilla vanhemman kuolema ei ole surun asia.

Jokainen suree tavallaan. Kun ihminen on hyvin sairas ja tiedetään että kuolema on piankin edessä, jokainen alkaa yleensä tehdä surutyötä ennen kuolemaa. Niinpä se kuolema ei enää kosketa niin syvästi, kun suurin luopumistyö on henkisesti takana. Eri asia sitten äkkikuolemat, jolloin kuolema tulee odottamatta. Onnettomuudet, äkilliset sairauskohtaukset joihin menehtyy äkkiä.

Sama kuin ökyrikas ihmettelisi miksei haitilaiset nauti elämästään.

On luonnollista kun vanhemmat kuolevat ennen lapsiaan. Ei se suru vanhuksen kuolemasta ole samanlaista kuin lapsen tai aktiivi ikäisen.

Sinulleko, ap, siitä pitäisi kertoa?

Voi ne surra vaikkei se ulospäin näy. Oma mieheni on tuollainen oman päänsä sisällä sureva. Muutenkin märehtii asioita itsekseen ihan liikaa ja kuvittelee sitten ties mitä kun on ajatellut yksinkertaiset asiat solmuun.

Luopuminen ei aina ajoitu kuolemaan. Välit ovat voineet mennä rikki jo paljon aikaisemmin ja siinä on käyty suruprosessi. Tai sairaus on muuttanut persoonan ja muuttanut ihmisen joksikin muuksi, kuin omaksi itsekseen. 

Tämä aloitus herätti kyllä kummastusta, kun mielestäni nämä asiat on  ilmiselviä, että luopumisprosessit on monenlaisia ja joskus varsinainen kuolema pelkkä helpotus. Ja toisaalta, kuka haluaa kyseenalaistaa toisen surua. Outoa minusta.