En päässyt nuorena ammattiin johon halusin ja nyt sukulainen opiskelee samaan ammattiin

Hän aikoo varastaa unelmasi

Tiedät mitä tehdä

Do it

DOOO IT

Itse kyllä kostaisin oikein pitkällisesti

En nyt ole kostamassa. Mistä sellaista luulette. Kysyin asiallisen kysymyksen

Ap

Yritä vielä kerran. Ihan itsesi vuoksi.

Ihan inhimillinen tunne. Itse tein nuorena lapsia. Joka oli oma valinta. Silti tunnen edelleen piston sydämessä, kun joku opiskelee minua kiinnostavaa juttua. Itse kyllä lähdin opiskelemaan nyt 44-vuotiaana. Ehtisitkö sinäkin.

Minulla ei ollut nuorena mitään mahdollisuuksia unelmieni ammattiin, sillä koko lapsuus ja nuoruus meni kaaoksessa yksin selviämiseen. Hyvä, että sain edes mentyä kouluun olemaan läsnä, saati että olisi ollut rauhaa - kodin ja mielen - keskittyä vain oppimaan ja olemaan lapsi/nuori.

Sitten nuorena aikuisena katsoin vierestä useamman kerran, kun joku pääsi tälle alalle. Siis ihan konkreettisesti katsoin vierestä, miten nuori avaa netissä pääsykokeen tulokset ja isä seisoo vieressä ja miten he sitten riemuitsevat yhdessä.

Vannon, että sisälläni meni jokin lopullisesti rikki.

Nykyään olen jo keski-ikäinen ja kateus ja katkeruus omasta elämättömästä elämästä on vaihtuneet suruksi. Ehkä suru joskus vielä hiipuu, mutta sitä odotellessa. Nytkin kyyneleet valuu poskilla, mutta minkäs teet. Elämä on.

Nämä tunteet pitää vaan tuntea, ja se on ainoa neuvoni ap:lle.

Olet oikeilla jäljillä siinä, että tunnistat oman tunteesi kateutesi toivottavasti et kuitenkaan ole katkera. Kuullostaa kovin lattealta jatkaa nyt, etkö voisi yrittää olla iloinen, että hän on päässyt opiskelemaan sinua(kin) paljon kiinnostunutta alaa. Kertoa hänelle, että sinäkin olisit halunnut tuota alaa päästä opiskelemaan, mutta ainakin toistaiseksi jäänyt mutta onpa hienoa, että nyt saadaan sukuun ainakin ysi n.n alaa opiskellut. - Kateudella ja katkeruudella harvoin saavuttaa mitään.

Uskovainen mies 

Vierailija kirjoitti:

Olet oikeilla jäljillä siinä, että tunnistat oman tunteesi kateutesi toivottavasti et kuitenkaan ole katkera. Kuullostaa kovin lattealta jatkaa nyt, etkö voisi yrittää olla iloinen, että hän on päässyt opiskelemaan sinua(kin) paljon kiinnostunutta alaa. Kertoa hänelle, että sinäkin olisit halunnut tuota alaa päästä opiskelemaan, mutta ainakin toistaiseksi jäänyt mutta onpa hienoa, että nyt saadaan sukuun ainakin ysi n.n alaa opiskellut. - Kateudella ja katkeruudella harvoin saavuttaa mitään.

Uskovainen mies 

Saatan olla ainoa joka ajattelee näin, mutta en pidä tästä neuvosta.

En pidä siitä, että jotain asiaa surevalle ja katuvalle sanotaan, että menepäs nyt siitä onnittelemaan ja kehumaan ihmistä joka saavutti jotain mitä sinä et.

Kohtelias on totta kai oltava ja onniteltava opiskelemaan pääsystä, mutta sen pitää riittää.

Ei ne tunteet sillä katoa että väkisin hampaat irvessä menee kehumaan. Ensin on pysähdyttävä omien tunteiden äärelle, annettava niiden olla ja velloa ja sitten hiipua. Ei ole reilua aiheuttaa vielä huonoa omaatuntoakin ihmiselle vielä siitä, että ei tunne onnea toisen puolesta. Ei ole reilua sanoa, että inhimilliset tunteet kuten kateus ja katkeruus, tekevät tuntijastaan huonomman ihmisen kuin muut.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ollut nuorena mitään mahdollisuuksia unelmieni ammattiin, sillä koko lapsuus ja nuoruus meni kaaoksessa yksin selviämiseen. Hyvä, että sain edes mentyä kouluun olemaan läsnä, saati että olisi ollut rauhaa - kodin ja mielen - keskittyä vain oppimaan ja olemaan lapsi/nuori.

Sitten nuorena aikuisena katsoin vierestä useamman kerran, kun joku pääsi tälle alalle. Siis ihan konkreettisesti katsoin vierestä, miten nuori avaa netissä pääsykokeen tulokset ja isä seisoo vieressä ja miten he sitten riemuitsevat yhdessä.

Vannon, että sisälläni meni jokin lopullisesti rikki.

Nykyään olen jo keski-ikäinen ja kateus ja katkeruus omasta elämättömästä elämästä on vaihtuneet suruksi. Ehkä suru joskus vielä hiipuu, mutta sitä odotellessa. Nytkin kyyneleet valuu poskilla, mutta minkäs teet. Elämä on.

Nämä tunteet pitää vaan tuntea, ja se on ainoa neuvoni ap:lle.

Miksi et hakeutuisi alalle nyt? 

Totta kai tuollainen syö miestä/naista. Itse ehkä kertoisin sille sukulaiselle, että itsekin aikoinaan haaveilin tuosta alasta, mutta toisin kävi ja samalla toivottaisin tsempit hänelle. Yrittäisin vaikka väkisin olla iloinen sen toisen puolesta, ehkä katkeruus siitä laantuisi.

Btw, harvoihin opintoihin on ikäraja, mutta esim. upseerin uralle on. Mutta ehkä ei ole vielä liian myöhäistä?

Tulee mieleen vain vähän ammatteja, joissa on ikäraja. Ura armeijassa, ammattiurheilija, valokuvamalli? Mitä muita edes on? 

Harmi, ettei Ap halua avata enemmän sitä, miksei ala ole enää mahdollinen. Olisi helpompi auttaa kun tietäisi, onko se ihan oikeasti poissuljettu. 

Voisiko tuota ammattia jotenkin harjoittaa harrastusten tai vapaaehtoistyön kautta?

Olisiko hyvä kirjoittaa tuntemuksistaan?

Kyllähän tuollainen rassaa mutta älä keskity sukulaisesi. Hän pääsi, joku muukin pääsi ja osa ei päässyt.

Itseä harmitti kun en päässyt haluamaani työhön. Nyt katselin mol.fi että jälleen on se sama paikka auki. Mietin etten hae. Syynä lähinnä että työmatka on pitkä yms.

Vierailija kirjoitti:

Tulee mieleen vain vähän ammatteja, joissa on ikäraja. Ura armeijassa, ammattiurheilija, valokuvamalli? Mitä muita edes on? 

Harmi, ettei Ap halua avata enemmän sitä, miksei ala ole enää mahdollinen. Olisi helpompi auttaa kun tietäisi, onko se ihan oikeasti poissuljettu. 

Sori mutta en voi sanoa. Tiedän vain että sairauden vuoksi en pääsisi enää alalle.

Ap

Ap: kasva aikuiseksi! Elämässä on pettymyksiä jos jonkinlaisia.

Lopulta kaikki alat alkavat tuntua arkipäiväisiltä, kun niitä kauan tekee työkseen. Ulkopuolinen voi ajatella, että onpa glamouria, mutta jokaiseen hohdokkaimpaan alaan liittyy aina haittapuolia. Mikään ei ole jatkuvasti täydellistä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee mieleen vain vähän ammatteja, joissa on ikäraja. Ura armeijassa, ammattiurheilija, valokuvamalli? Mitä muita edes on? 

Harmi, ettei Ap halua avata enemmän sitä, miksei ala ole enää mahdollinen. Olisi helpompi auttaa kun tietäisi, onko se ihan oikeasti poissuljettu. 

Sori mutta en voi sanoa. Tiedän vain että sairauden vuoksi en pääsisi enää alalle.

Ap

Kiitos, nyt ymmärrän paremmin. Isoja kysymyksiä. Sairauden kanssa eläminen on kovin epäreilua. Pääsisitkö juttelemaan jonkun auttajan kanssa? 

 

Minulla vain uskoontulo on lopulta auttanut katkeruuteen, kun elämä on potkinut rajusti päähän ja murskannut unelmani.   

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet oikeilla jäljillä siinä, että tunnistat oman tunteesi kateutesi toivottavasti et kuitenkaan ole katkera. Kuullostaa kovin lattealta jatkaa nyt, etkö voisi yrittää olla iloinen, että hän on päässyt opiskelemaan sinua(kin) paljon kiinnostunutta alaa. Kertoa hänelle, että sinäkin olisit halunnut tuota alaa päästä opiskelemaan, mutta ainakin toistaiseksi jäänyt mutta onpa hienoa, että nyt saadaan sukuun ainakin ysi n.n alaa opiskellut. - Kateudella ja katkeruudella harvoin saavuttaa mitään.

Uskovainen mies 

Saatan olla ainoa joka ajattelee näin, mutta en pidä tästä neuvosta.

En pidä siitä, että jotain asiaa surevalle ja katuvalle sanotaan, että menepäs nyt siitä onnittelemaan ja kehumaan ihmistä joka saavutti jotain mitä sinä et.

Kohtelias on totta kai oltava ja onniteltava opiskelemaan pääsystä, mutta sen pitää riittää.

Ei ne tunteet sillä katoa että väkisin hampaat irvessä menee kehumaan. Ensin on pysähdyttävä omien tunteiden äärelle, annettava niiden olla ja velloa ja sitten hiipua. Ei ole reilua aiheuttaa vielä huonoa omaatuntoakin ihmiselle vielä siitä, että ei tunne onnea toisen puolesta. Ei ole reilua sanoa, että inhimilliset tunteet kuten kateus ja katkeruus, tekevät tuntijastaan huonomman ihmisen kuin muut.

Tuokin on jo paljon, että hoksaat, että kateus ja katkeruus ovat tunteita, eikä niiden pidä antaa ottaa syövereihinsä, vaan kuten kirjoitit antaa niiden velloa ja pikkuhiljaa hiipua. Hienoa, että ymmärrät, että kielteisten ja epämukavien tunteiden (kateuden ja katkeruuden) käsittely velloaminen kestää aikansa, etkä julista olevasi heti superihminen, joak sanooa, etteivät ne tunnu missään. 

Kateus ja katkeruus ovat vain niin raskaita tunteita, että on hyvä, jos niiden kohdalla osaa pysähtyä ja myöntää itselle, että kohtaa minä olen keteellinen; olisin halunnut ja toivonut samaa itsellenikin. Mutta niin vain kävi, että se ei onnistunut syystä tai toisesta. 

Hyvin ikävää ja loukkaavaakin olisi, jos et kykenisi tunnsitamaan omaa kateuttasi vaan kokisit edelleen, että sinulla olsi jokin merkittävämpi ja parempi oikeus ja kohtuus ellei peräti velvollisuus hakeutua ja päästä jollekin alalle, mutta koska et sinne -syystä tai toisesta- päässyt, niin teksitkin nyt kaikkesi, ettei kukaan toinenkaan läheien (sukulainen) pääsisi. - Tai jos kun nyt on ilm,  päässyt niin sen sijaan että tahdikkaasti onnittelisit, niin yrittäsit mitätöidä ja vähätellä hänen saavutustaan.

Uskovainen mies

Siis oletko ap koskaan edes pyrkinyt tuolle alalle vai haaveissa vain halunnut?