Miksi jotkut korostavat puheissaan ja käytöksessään sitä että ovat eläneet omien sanojensa mukaan rankan elämän?

Kuulostaa siltä että on jäänyt käsittelemättä ongelma ja toinenkin.

Olen huomannut, että monet ihmiset joko haluavat olla todella erityisen hyviä tai sitten esittäytyä sellaisena, jolla menee erityisen huonosti. Huomion tarvetta varmaankin.

Luulen että syy miksi joku kertoo vaikeasta elämästään on se että toinen ymmärtäisi paremmin. Koska sillä mitä on kokenut vaikuttaa paljon sun elämään ja siihen miten suhtaudut eri asioihin. Ehkä vastapuoli ymmärtää siten paremmin miksi sun elämä tai ajatusmaailma on sellainen kuin se on. Tämä vain yksi syy, toisillehan se voi olla vain yksi keino saada huomiota.

Minulla oli lapsena kaveri joka oli muuttanut sijaisperheeseen noin 2-vuotiaana, hän ei siis muista vanhempiensa kanssa elämisestä yhtään mitään. Hän kutsui sijaisperheen vanhempia äidiksi ja isäksi ihan lapsesta lähtien. Hän piti yhteyttä mm. äitinsä vanhempiin. Koululaisena häneen iski joku angstivaihe ja hän kertoili kaikille, miten hän asuu vaan sijaisperheessä ja miten hänet on lapsena huostaanotettu.

Ymmärrän joo, että sijaisperheessä asuminen ja omien vanhempien ongelmat aiheuttaa kaikenlaisia tunteita, mutta tämä henkilö sentään sai elää ns. normaalin lapsuuden, turvallisessa kodissa ja välittävien ihmisten kanssa.

Tämä kaveri myös toisinaan uhosi minulle, miten helppo elämä minulla on ollut verrattuna häneen. Todellisuudessa kärsin vuosia arvaamattomasta ja väkivaltaisesta isäpuolesta ja mm. pelkäsin kotiin menemistä. Mutta eihän tämä sitä ymmärtänyt. Sitä taas ei tämä kaveri tiennytkään, että isäni oli käytännössä ollut poissa elämästäni siitä alkaen kun olin 2v. Hän kuoli, teki kamapäissään itsemurhan, kun olin 7v.

Luulen että tuollainen omien vaikeuksien glorifiointi on joillekin keino saada huomiota. Ehkä ovat joskus saaneet jotain erityiskohtelua asian vuoksi ja haluavat lisää.

Oudointa on lisäksi se että tuo rankka elämä on lähes poikkeuksetta ollut itse valittua. Esimerkiksi hatkatytöt jotka alle viisitoistavuotiaasta lähtien asuvat jossakin spurgu- ja huumeluolissa seksiä vastaan.

Monet syyllistivät minua siitä, että heillä oli yskä tai nuha enkä minä "syöpään kuolevana potilaana (kiva herja!) tietenkään ymmärtänyt, kuinka vaikeaa heillä oli". 

Ymmärsinpäs, koska inhoan flunssaa. :D

PS En kuollut, mutta hiljattain sairastin 14 vuorokauden flunssan. En sentään miesflunssaa, jota vaikeampaa sairausta ei ole olemassa.

Huomaa, että joku pikkupoika ilman elämänkokemusta siellä taas kirjoittelemassa. Jos olisit edes kerran elämässä käynyt ns. breakdownin läpi, niin olisi jotain empatiaa. Tollasia mamman pikku poikia, joiden pahin kokemus on ku muija jätti.

Ettei pidä lässyttää turhaan. 

Vierailija kirjoitti:

Huomaa, että joku pikkupoika ilman elämänkokemusta siellä taas kirjoittelemassa. Jos olisit edes kerran elämässä käynyt ns. breakdownin läpi, niin olisi jotain empatiaa. Tollasia mamman pikku poikia, joiden pahin kokemus on ku muija jätti.

Et sinä voit tietää muiden elämänkokemuksia.

Pahimpia on ne ketkä yrittää oikeuttaa virheensä ja väärät tekonsa kokemuksillaan. Meidän koulussa oli tyttö jonka äiti oli kuollut syöpään kun tyttö oli 6v. Hän kuvitteli että hänellä on oikeus kiusata muita, koska hänellä ei ole äitiä. Pahinta oli, että osa opettajista lähti mukaan tähän hommaan ja hänen tekemisiään katsottiin usein läpi sormien.

Vierailija kirjoitti:

Oudointa on lisäksi se että tuo rankka elämä on lähes poikkeuksetta ollut itse valittua. Esimerkiksi hatkatytöt jotka alle viisitoistavuotiaasta lähtien asuvat jossakin spurgu- ja huumeluolissa seksiä vastaan.

Tätä minäkin ihmettelen. Kohta joku sanoo "uhria ei saa syyllistää". Minulla on yksi uusi tuttava joka kertoi väkivaltaisesta miehestään. Itse en ole koskaan kokenut fyysistä väkivaltaa joten ihmettelen miksi minulle avautui. Hakeeko uhrin asemaa vai mitä? Tietääkö kukaan?

Vierailija kirjoitti:

Oudointa on lisäksi se että tuo rankka elämä on lähes poikkeuksetta ollut itse valittua. Esimerkiksi hatkatytöt jotka alle viisitoistavuotiaasta lähtien asuvat jossakin spurgu- ja huumeluolissa seksiä vastaan.

Yksi tuttuni oli tuollainen. Alkoi teininä ryypätä, varastella ja jättää koulun kesken, koska häntä vaan huvitti ja elämä oli niin tylsää ja hänen vanhempansa olivat joskus harkinneet eroa. Siinäpä hänen mielestään syitä riittämiin. Kaikista tukitoimista huolimatta tämä päätyi hatkailevaksi teiniksi ja koulukotiin. Heti täysikäistyttyään muutti paikalliseen narkkiluolaan, pamahti paksuksi parikymppisenä ja synnytti lapsen.

Totta kai lapsi sitten aikanaan otettiin huostaan, mutta tämä että häneltä vietiin lapsi, oli yhteiskunnan syytä. Nykyään tämä on kolmekymppinen työtön, sairaseläkeläinen koulupudokas, joka elää huonoja valintoja tehden uudelleen ja uudelleen. Kerrassaan hienoa yhteiskunnan varojen tuhlausta. Kunpa nekin eurot olisi hyödyttäneet sellaisia lapsia ja nuoria, ketkä oikeasti tarvitsevat apua kotiolojen vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oudointa on lisäksi se että tuo rankka elämä on lähes poikkeuksetta ollut itse valittua. Esimerkiksi hatkatytöt jotka alle viisitoistavuotiaasta lähtien asuvat jossakin spurgu- ja huumeluolissa seksiä vastaan.

Tätä minäkin ihmettelen. Kohta joku sanoo "uhria ei saa syyllistää". Minulla on yksi uusi tuttava joka kertoi väkivaltaisesta miehestään. Itse en ole koskaan kokenut fyysistä väkivaltaa joten ihmettelen miksi minulle avautui. Hakeeko uhrin asemaa vai mitä? Tietääkö kukaan?

Itse valittu väkivaltainen puoliso? Eikö tuttaville, joista ehkä tulee ystäviä ole ihan luonnollista puhua omista kokemuksistaan? En itse kovinkaan monelle menneisyydestäni kerro, mutta en toisaalta jaksa ihmissuhteita joissa ei voisi puhua avoimesti. Voin itse kertoa esimerkkinä sellaisen, että työpaikalla arvosteltiin selän takana muita työntekijöitä. Ei minulla olisi ollut tietenkään velvollisuutta kertoa, että miksi sain tietyn "edun" työssäni mutta kerroin silti osalle elämäntilanteestani. Käytöksestä päätellen herätti miettimään, että kuinka turhaa valitus oli ollut.

Kun sillä saa kaikkea kivaa ja välttyy rangaistuksilta. Myötätuntoa ja varsinkin huomiota, myös joskus ilmaisen asunnon, ruokaa, lääkkeitä ja huolehtimista, joskus koko iän. Eikä tarvitse kuin puhua. Miten vaikeaa kaikki on. kertoa ja vatvoa aina yhä uudelleen. Tarkoitushan  terapiakäynneillä on, jotta tilanteesta päästään eteenpäin. Mutta ei. Osaltaan tietysti julkkujen "avautumiset" palvelevat samaa kokeneita, mutta kun sekin menee aina yli eikä lopu koskaan, kun aina tulee uusi suuren tragedian kokenut. ja on niin hirveetä. Tätähän tämä on ollut jo vuosikausia. Luulisi jo otetun opiksi. Joillakin vaan se valitus ja draama lähtee käsistä kokonaan ja jäädään ikuisesti kaivelemaan sitä omaa napaa. Aivan kuin oltaisiin teatterissa. Kunhan vain tarvitse tehdä itse mitään. Terapian pitää olla johonkin parempaan johtavaa ja joitain tuloksia on tultava, muutenhan se on vain rahankeruuta. Eri asia ovat tietysti mieleltään pahasti sairaat.