Mikä oli sulle suurin yllätys vanhemmuudessa? (ei dissailua!)

Se, kuinka ihania mun lapset on. Ne on vielä ihanampia kuin odotin.

Se, että toisilla vauva-aika on ihanaa ja helppoa, toisilla aivan maanpäällinen helvetti. Sitä ei voi päättää etukäteen, miten asiat tulevat menemään, eikä se ole omasta asenteesta kiinni. Lapset ovat syntyessään todella erilaisia, ja todella paljon on kiinni tukiverkosta ja siitä nukkuuko vauva vai ei. Ja se ei ole vanhemmasta kiinni, nukkuuko se.

Olen ammattikasvattaja, mutta oman lapsen kanssa silti törppöilen välillä vailla mitään kärsivällisyyttä. Olen tajunnut, että en ole kovin mukava ihminen pohjimmiltani. Jos lapsi herättää yöllä, olen usein tosi ärtynyt. Mieheni on onneksi yleensä paljon rauhallisempana myös yöaikaan.

Se kuinka valtavaa se rakkaus ja halu suojella lasta on ja pelko, että lapselle jotakin pahaa tapahtuu. Vaikka kuinka tiesi, että äidinrakkaus on vahva tunne, niin silti tuli yllätyksenä mitä se oikeasti on. Että silmää räpäyttämättä voisi antaa oman henkensä, jos sillä pelastaisi lapsensa.

Että vanhempana joudut kohtaamaan itsesi perinjuurin ja muutut ja kasvat siinä prosessissa paljon enemmän kuin lastasi kasvatat.

Se, kuinka lapsista ei kasvakaan sellaisia kuin joskus sitä ajatteli, eikä omien arvojen välittäminen heille olekaan ollut itsestäänselvyys.

Se miten nopeasti aika kuluu ja lapseni, joka vielä hetki sitten oli pieni, muuttaa jo pois kotoa opiskelemaan

Miten työlästä imetys on, ja että se on melkein kaikille jollain tavalla vaikeaa, eikä todellakaan lähde onnistumaan tuosta vain.

Se miten paljon joutuu käsittelemään omaa lapsuuttaan ja saamaansa kasvatusta. Ne asiat tulee vaihe vaiheelta mieleen sitä mukaa kun oma lapsi kasvaa. Etenkin ne vaikeat kohdat ja virheet.

Vierailija kirjoitti:

Se miten nopeasti aika kuluu ja lapseni, joka vielä hetki sitten oli pieni, muuttaa jo pois kotoa opiskelemaan

Sama tilanne meillä. Pakahduttavia tunteita velloo, itkeä nyhrään vähän väliä ja tajuan, että tämän asian kanssa minulla on vielä valtavasti työstettävää. Oman pääni sisällä.

Vierailija kirjoitti:

Se miten paljon joutuu käsittelemään omaa lapsuuttaan ja saamaansa kasvatusta. Ne asiat tulee vaihe vaiheelta mieleen sitä mukaa kun oma lapsi kasvaa. Etenkin ne vaikeat kohdat ja virheet.

Juuri tämä. Voi taivas... Miten paljon olenkaan töpännyt pitkin matkaa, vaikka tiedostinkin, mitä typerää en halua jatkaa enkä siirtää. Niin silti.

Se miten typerä tuo lapsi on ja miten paljon se ottaa päähän.

Se että rakastaa lasta enemmän kuin mitään koskaan ja tekee hänen eteensä kaiken, mutta lopulta tavoitteena on vain luopua hänestä. Niinhän se kuuluu mennä, mutta ajatus on riipivä.

Se, että he ovat itsenäisiä nuoria aikuisia, vaikka vaippaikäisinä tuntui joiskus uuvuttavalta. Viestejä tulee ja kyläilyjä, Nuorempi nimittelee Grande Mamaksi. Ihanalta tuntuu. Vanhemmuus on palkitsevaa.

Jatkuva huoli,joka kestää koko elämän:)

Olin varautunut henkisesti koliikki vauvaan.

No. Molemmat pojat ovat olleet äärimmäisen helppoja tapauksia. Ei yövalvomisia tai sairauksia.

Olivat terveitä, tyytyväisiä, rauhallisia. Söivät hyvin, nukkuivat hyvin ja hyväntuulisia. Ei tarvinneet hyssyttelyä, nukahtivat vaunuun 5-10 minuutissa ihan itsekseen.

Olin positiivisesti yllättynyt miten helppoa äitiys oli. Varsinkin esikoinen oli aina hyväntuulinen

Vierailija kirjoitti:

Se, että toisilla vauva-aika on ihanaa ja helppoa, toisilla aivan maanpäällinen helvetti. Sitä ei voi päättää etukäteen, miten asiat tulevat menemään, eikä se ole omasta asenteesta kiinni. Lapset ovat syntyessään todella erilaisia, ja todella paljon on kiinni tukiverkosta ja siitä nukkuuko vauva vai ei. Ja se ei ole vanhemmasta kiinni, nukkuuko se.

Tämä. Ja että mikään ei ole ärsyttävämpää sen vähän hankalamman lapsen kanssa kuin ns. hyvät neuvot. Se, mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toimi toiselle. Lapset ovat omia persooniaan jo heti syntymästä alkaen.

Se, että huoli ei lopu siihen päivään kun lapsi täyttää 18. Jos nuorella on vaikeuksia, jopa päinvastoin: sitten se vasta alkaa.

Se että vuosienkaan jälkeen ei välttämättä löydä yhteistä säveltä lapsensa kanssa. En olettanut kasvattamisen olevan helppoa, mutta ettei mikään tehoa tuohon lapseen, on joka päivä uusi yllätys. Kuvittelin että tulee uusia ongelmia joihin sitten ehkäpä sovelletaan vanhaa, opitaan tuntemaan oma lapsi ja toimitaan sen mukaan mutta ei. Ikuisuusongelmia vuodesta toiseen vailla helpotusta ja uusia syntyy jatkuvasti, vanhat on ja pysyy. En vieläkään tiedä mistä naruista vetää. Odotan ihmettä.

T.ADHD-pojan äiti

Kuinka paljon koulun kanssa pitää häslätä ja osallistua vaikka kaikki sujuu ihan hyvin.

Kuinka paljon vie voimia kanssakäydä toisten vanhempien kanssa vaikka ihan kivoja ovatkin.