Mikä oli sulle suurin yllätys vanhemmuudessa? (ei dissailua!)

Se, että vaikka on rakastava perhe, se pelkästään ei suojaa lasta ongelmilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että toisilla vauva-aika on ihanaa ja helppoa, toisilla aivan maanpäällinen helvetti. Sitä ei voi päättää etukäteen, miten asiat tulevat menemään, eikä se ole omasta asenteesta kiinni. Lapset ovat syntyessään todella erilaisia, ja todella paljon on kiinni tukiverkosta ja siitä nukkuuko vauva vai ei. Ja se ei ole vanhemmasta kiinni, nukkuuko se.

Tämä. Ja että mikään ei ole ärsyttävämpää sen vähän hankalamman lapsen kanssa kuin ns. hyvät neuvot. Se, mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toimi toiselle. Lapset ovat omia persooniaan jo heti syntymästä alkaen.

Kyllä. Ja se ulkopuolisuuden tunne, joka seuraa siitä, kun muut ovat niin onnellisia vauvojensa kanssa ja itse hädin tuskin selviää päivästä toiseen. Ei tule toista lasta, ja tämä on syy. Ei vaan pysty ottamaan sitä riskiä, että olisi yhtä kauheaa uudestaan. Meni järki ja terveys, mutta rakkautta onneksi riittää. Ja onneksi kauhean alun jälkeen voi olla luvassa paljon ihania ja hyviä vaiheita. Jälkensä se silti jättää.

Se kuinka kovaa työtä on jästipäälapsen kasvattaminen. Välillä tuntuu, etten riitä. Rakkaus on kuitenkin suurta ja elän Mielummin niin, että hänellä olisi hyvä olla ja jätän vapaa-ehtoisesti oman elämäni vähän taustalle.

Se, etten muuttunutkaan yhtään paremmaksi ihmiseksi, vaikka sitä koko ajan toitotetaan, että vanhemmuus jalostaa jotenkin uudelle tasolle. Olen tästä tosi tyytyväinen, että olen edelleen ihan oma itseni.

Vierailija kirjoitti:

Se että vuosienkaan jälkeen ei välttämättä löydä yhteistä säveltä lapsensa kanssa. En olettanut kasvattamisen olevan helppoa, mutta ettei mikään tehoa tuohon lapseen, on joka päivä uusi yllätys. Kuvittelin että tulee uusia ongelmia joihin sitten ehkäpä sovelletaan vanhaa, opitaan tuntemaan oma lapsi ja toimitaan sen mukaan mutta ei. Ikuisuusongelmia vuodesta toiseen vailla helpotusta ja uusia syntyy jatkuvasti, vanhat on ja pysyy. En vieläkään tiedä mistä naruista vetää. Odotan ihmettä.

T.ADHD-pojan äiti

Siis uusia ongelmia syntyy, ei uusia lapsia sentään! :D Kierukan olen ottanut kaikkien mielenrauhaa turvaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Se miten nopeasti aika kuluu ja lapseni, joka vielä hetki sitten oli pieni, muuttaa jo pois kotoa opiskelemaan

30 vuotta hurahti tuosta vain. Minulla on 2 lasta joilla on iso ikäero, mutta niin se aika vain meni.

Se miten nopeasti lapset kasvaa isoiksi, äitiään pidemmiksi ja omat asiansa vastuullisesti hoitaviksi nuoriksi.

Vierailija kirjoitti:

Se miten nopeasti lapset kasvaa isoiksi, äitiään pidemmiksi ja omat asiansa vastuullisesti hoitaviksi nuoriksi.

Tosi jännä, ihana, kauhea, pelottava ja mielenkiintoinen ajatus taaperon äidille :)

Etukäteen ajattelin, että oman lapseni kanssa teen lähes kaiken erilailla kuin oma äitini minun kanssani. No nyt huomaan monessa asiassa olevani äitini kaltainen ja ymmärrän häntä paljon paremmin.

En tiedä, oliko tämä nyt suurin yllätys, mutta yllätys kuitenkin, että yhteiskunnan tukiverkko on lopultakin aika heikko. Neuvolan tuki on suurimmaksi osaksi ihan diibadaabaa, ja jos jotain ongelmia tulee, kyllä  niistä pitää aika lailla vain itse selvitä. En nyt sano, että suuria odotinkaan, mutta oli ehkä hieman eri käsitys ennen kuin oli tilanne itsellä päällä.

Vaikka sitä kuinka ajatteli etukäteen, että me emme tule olemaan niitä kasvattajia, jotka tiukassa paikassa vaan laittavat youtubesta lastenohjelmat pyörimään, niin enpä ollut tullut ajatelleeksi sitä tilannetta kun ollaan ensin matkustettu koko päivä toiselle puolelle Suomea ja sitten vihdoinkin pääsemme hotellin ravintolaan syömään. Lapsella uhma päällä, ei tahtoisi pysyä hetkeäkään paikallaan ja lapsiystävällisyydestään huolimatta ravintola on täynnä aikuisia ihmisiä, joita ei huvita kuunnella itkua ja kiukuttelua yhtään. Kun lapsella ei ole kivaa, meillä ei ole kivaa, muilla ei ole kivaa, niin siinä vaiheessa kyllä mentiin siitä kohtaa missä aitaa ei ole ollenkaan, ja laitettiin se ryhmä Hau puhelimasta näkymään. Otettiin kyllä opiksemme tästä, eikä kyllä hetkeen olla menossa ravintolaan syömään lapsen kanssa, vaan kehitellään jotakin muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että toisilla vauva-aika on ihanaa ja helppoa, toisilla aivan maanpäällinen helvetti. Sitä ei voi päättää etukäteen, miten asiat tulevat menemään, eikä se ole omasta asenteesta kiinni. Lapset ovat syntyessään todella erilaisia, ja todella paljon on kiinni tukiverkosta ja siitä nukkuuko vauva vai ei. Ja se ei ole vanhemmasta kiinni, nukkuuko se.

Tämä. Ja että mikään ei ole ärsyttävämpää sen vähän hankalamman lapsen kanssa kuin ns. hyvät neuvot. Se, mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toimi toiselle. Lapset ovat omia persooniaan jo heti syntymästä alkaen.

Eikä pelkästään ärsyttävää, vaan loukkaavaa. Vaikka kuinka tiedän, että olen tehnyt parhaani ja ettei lapseni vaiva johdu mistään tekemästäni, koen silti huonommuutta ja pahaa mieltä, kun joku "parempi äiti" tulee neuvomaan.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka sitä kuinka ajatteli etukäteen, että me emme tule olemaan niitä kasvattajia, jotka tiukassa paikassa vaan laittavat youtubesta lastenohjelmat pyörimään, niin enpä ollut tullut ajatelleeksi sitä tilannetta kun ollaan ensin matkustettu koko päivä toiselle puolelle Suomea ja sitten vihdoinkin pääsemme hotellin ravintolaan syömään. Lapsella uhma päällä, ei tahtoisi pysyä hetkeäkään paikallaan ja lapsiystävällisyydestään huolimatta ravintola on täynnä aikuisia ihmisiä, joita ei huvita kuunnella itkua ja kiukuttelua yhtään. Kun lapsella ei ole kivaa, meillä ei ole kivaa, muilla ei ole kivaa, niin siinä vaiheessa kyllä mentiin siitä kohtaa missä aitaa ei ole ollenkaan, ja laitettiin se ryhmä Hau puhelimasta näkymään. Otettiin kyllä opiksemme tästä, eikä kyllä hetkeen olla menossa ravintolaan syömään lapsen kanssa, vaan kehitellään jotakin muuta.

<3

Tämän kasvatuskompromissin tunnistaa varmasti aika moni. Jos päivä on tiettyyn pisteeseen mennessä sisältänyt noin 138 konfliktia, jossain vaiheessa on vaan viisaampaa joustaa jostain periaatteesta, että saa itse hieman happea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se että vuosienkaan jälkeen ei välttämättä löydä yhteistä säveltä lapsensa kanssa. En olettanut kasvattamisen olevan helppoa, mutta ettei mikään tehoa tuohon lapseen, on joka päivä uusi yllätys. Kuvittelin että tulee uusia ongelmia joihin sitten ehkäpä sovelletaan vanhaa, opitaan tuntemaan oma lapsi ja toimitaan sen mukaan mutta ei. Ikuisuusongelmia vuodesta toiseen vailla helpotusta ja uusia syntyy jatkuvasti, vanhat on ja pysyy. En vieläkään tiedä mistä naruista vetää. Odotan ihmettä.

T.ADHD-pojan äiti

Siis uusia ongelmia syntyy, ei uusia lapsia sentään! :D Kierukan olen ottanut kaikkien mielenrauhaa turvaamaan.

Sain tästä aikamoiset naurut kun mielikuva Mymmelistä, jolle pulpahtelee uusia ja uusia Adhd-vilperttejä. Uusia syntyy, vanhat ne vaan pysyy.

Aijaijai.. Armoa. Raskausmahaani nauru sattuu!!! Pitää nauraa kun vielä naurattaa

Se että omaa aikaa ei todellakaan enää ole. Mielestäni sitä ei voi mitenkään kuvitella millaista se tulee olemaan vaikka olisi kuinka hoitanut nuorempia sisaruksia/naapurin lapsia/mitälie kakaroita 😆

Vierailija kirjoitti:

Se että omaa aikaa ei todellakaan enää ole. Mielestäni sitä ei voi mitenkään kuvitella millaista se tulee olemaan vaikka olisi kuinka hoitanut nuorempia sisaruksia/naapurin lapsia/mitälie kakaroita 😆

Mä olen yh ja mulla on 2,5 -vuotias lapsi. Tähän mennessä mulla on ollut omaa aikaa yhteensä 5 tuntia, ja se oli kahdessa osassa :D. Ei se yllätyksenä tullut, mutta rankkaa on.

Se, miten ihmisen henkiseen hyvinvointiin alkaa pidemmällä tähtäimellä vaikuttaa se, kun omat tarpeet jäävät sivuun ja ensisijaisesti huolehdit lapsen tarpeista. Ja kun tämä omien tarpeiden sivuuttaminen (tai lykkääminen) jatkuu parhaimmillaan vuosia tai kymmeniä vuosia niin huomaat jossakin kohtaa että kadotin sen ihmisen, joka ennen lapsia olit.

Se, miten paljon äitejä arvostellaan koko ajan.

Ooh, ollaanko saatu kahden sivun ketju aikaa ilman yhtäkään trollausta tai haukkumista :D ?

Paljon tässä on jo tuttuja yllätyksiä tullutkin, mutta minusta on ollut ihmeellistä seurata miten lapset rakentavat omat sosiaaliset piirinsä niin nopeasti ja laajasti!

Se alkoi jo kaksivuotiaana. Joku nainen vilkutti ja sanoi tyttärelleni kaupassa Hei *Siiri*. Kysyin tytöltä kukas hän oli ja se oli *Sofian* mummi, johon oli tutustunut Sofian luona leikkitreffeillä. Kun alkoi kaverivierailut, päiväkoti ja satutanssit jne., niin piirit laajeni entisestään. Näin se on mennyt molempien kohdalla.

Monesti kun liikutaan kotikulmilla, niin kyselen huvin vuoksi kuka tuo on ja ketähän nuo tuolla on. Aina tulee vastaus! Se on *Alin* isä, tuo on *Martan* isosisko ja nuo asuu *Emilin* naapurissa. Harrastuspaikoilla sama juttu. Kaikki pelaajat, valmentajat ja aktiivisimmat vanhemmat on kuin yhtä suurta perhettä. Lapset tuntevat aivan kaikki ja minä tunnen hädin tuskin naapurit 😄