Miksi mulle tulee säännöllisesti itku äidin kuoleman vuoksi vaikka

olla aivan täysin mun kirjoittama, sama osasto, samat maisemat, 8 vuotta sitten. Lapsia minulla tosin ei vielä ollut, mutta nyt on kolme ja jokaisessa uudessa vaiheessa tulee suru pintaan. Tällä hetkellä se, että äiti olisi jo eläkkeellä eikä tarvitsisi kantaa huolta tuon ekaluokkalaisen iltapäivähoidosta....

äidin kuolemasta on 17 vuotta, en ollut paikalla hänen kuollessaan. Itse olin 15-vuotias. Ei se kaipaus katoa.

äiti on niin tärkeä henkilö, että häntä kaipaa päivittäin. Suru siitä, ettei ehtinyt nähdä kaikkia lapsiani ja varsinkin se, ettei lapsilla ole mummia ei poistu koskaan.



-t. 8 vuotta sitten äitinsä syövälle menettänyt.

saunan lauteille. Sai kohtauksen. Vieläkään en usko että hän on poissa. Kaipaan häntä ja itken usein. Etenkin muistan kun hän halusi että saisin tytön, vaikka en lasta silloin edes haluannut. Nyt makkarissa tuhisee tyttövauva. Harmi ettei äitini kerennyt häntä tavata

Itken edelleen ajoittain, mutta nyt olen huomannut, etta puran tuon menetyksen varjolla myos muita surujani. Noin suuri menetys tavallaan antaa minulle oikeutuksen itkea. Vertaan esim. koiransa menettaseen teiniin, tuska voi olla aivan yhta kova mutta aidin kuolema on jotain sellaista jonka paitsi ymparisto, myos mina itse asetamme "korkeammalle".

Annan tuon vuoksi tavallaan itselleni luvan ensin muistaa kivun aidin vuoksi ja siita huomaamatta livahdan suremaan ns. vahaisempia surujani.

Tama on minun ratkaisuni ohittaa tarpeeton itsekontrolli, on ainakin "tarpeeksi iso" syy valilla vaan heittaa kontrolli pois ja itkea.



Mammaa on aina ikava. Emme koskaan ehtineet tuntea toisiamme aikuisina ihmisina.

Minun äiti menehtyi keuhkosyöpään kohta 10 vuotta sitten. Kuusi viikkoa seurattiin hiipumista sängyn vierellä. Oli ihan kamalaa. Äiti oli vasta 42-vuotias kuollessaan. Ei valmistauduttu mitenkään hänen kuolemaan vaikka kaikki sen tiesi edessä olevan. Äidin elämänhalu oli niin kova, elämä vielä kesken.



Uskonkin tämän kuoleman vääjäämättömyyden kieltämisen vaikuttaneen suruprosessiini. Itken vieläkin aika usein. Näin vuosia unia, että äiti ei kuollutkaan vaan siirtyi vain elämään omaa elämäänsä johonkin muualle, sairautensa kanssa. Ja me muu perhe jatkettiin elämää kuin äitiä ei olisikaan. Ne unet olivat/ovat katkeruuden sävyttämiä. Äidin katkeruus, miksi juuri minä, heijastuu niistä.



Nyt kun odotan esikoistani nuo unet ovat palanneet muutaman kerran, mutta todella todentuntuisina. En aamulla heti ymmärrä mikä on totta ja mikä kuvitelmaa.



Suosittelisinkin kaikille parantumattoman syövän kanssa eläville perheille käymään asiat läpi vielä kun ne voi. Jos lopputulos on vääjäämätön, ei sitä kannata sysätä pimentoon ja peittää puhumattomuudella.



Uskon ja toivoin, että aika vielä joskus tekee tehtävänsä ja olen viimein asian kanssa valmis.

kaipaus ja ikävä, ei kai ne koskaan lopu, kun on oikein rakkaan ihmisen menettänyt ja vielä liian aikaisin, niin se lisää sitä surua.

kuolemasta on ensi kuussa kulunut 15 vuotta ja edelleen tulee usein itku. Asioiden olisi pitänyt mennä niin toisin...

ja vieläkin itkettää kun ajattelen sitä.



Uudet elämänvaiheet tuppaavat palauttamaan sen mieleen - esim. se kun sain itse lapsia, enkä voinut puhua äitini kanssa hänen kokemuksistaan äitiydestä.

se on kuin eilispäivä. Minun läheiseni on kuollut 20 vuotta sitten eikä suru ole vieläkään loppunut. Vieläkin se ajoittain pulpahtaa pintaan, mutta harvemmin.

aikaa jo 22 vuotta. Jotenkin äidin kuolema oli vain helpotus, koska kärsi monta vuotta. Tosin tietysti aina jonkinlainen ikävä painaa taustalla.



Isäni kuoli 4 vuotta sitten, aivan yllättäin. Isää kaipaan enemmän. Koska isän eläessä oli vielä se ns. oma koti, jossa pystyi käymään. Nyt sitä ei enää ole. Lapsuusajat on pyyhkästy pois, ei muistista, mutta niissä ei voi enää käydä.



Just yks yö näin taas unta isästä. Oli niin todentuntuista, että herätessä tuli taas tosi tyhjä olo. Ikävä on.

Mun äidillä on syöpä parhaillaan, on 52v.. Toivottavasti äiti toipuu.

suru hiipuu onneksi ajan kanssa. Ihmiselämän paras asia on hetki jonka joku kulkee vierellä, ikuisesti emme voi olla toisten kanssa. Nautitaan ja muistetaan se pieni matka.

Aina en edes muista kuinka kauan on kin Äiti kuoli, välillä tuntuu että siitä on pari päivää ja joskus tuntuu että ikävä on kestänyt noin sata vuotta. Tunnen olevani huono tytär kun en muista kuolinpäivää enkä äidin syntymäpäivää, jonka muistin aina hänen eläessään. Tää aika on mennyt kuin sumussa, kai siitä nyt neljä vuotta tulee täyteen. Edelleen kun kuulen hyvän tai huonon uutisen, ensimmäinen ajatukseni on soittaa äidille ja tuska hyökyy yli kun tajuan ettei se onnistu. Pelkään tulevaisuutta, miten voin olla onnellinen häissäni kun äiti ei ole siellä, miten voin tehdä lapsia kun he eivät saa tuntea ihanaa mummoaan koskaan.

Hävettää kun olin niin tyhmä ja naiivi että käänsin selkäni äidin sairaudelle, hän oli päihittänyt sen kaksi kertaa ja vaikka tiesin että kolmatta ei tule, en halunnut uskoa asiaa enkä puhua siitä ja tavallaan olen vihainen että multa salattiin kuinka pahassa kunnossa äiti oli. Olin eri kaupungissa kun isä soitti puhelun että äiti on kuollut, enkä ollut ollut siellä. Ja edellisellä kerralla sairaalasta lähtiessäni minulla oli kiire kaverin luo enkä viipynyt kauaa. En vain kestänyt olla siellä. Nyt antaisin mitä vain että olisin ollut siellä edes minuutin pidempään. Äiti ole maailman kiltein ihminen ja paras ystäväni. En tiedä onko normaalia surra näin kauan ja itkä välillä edelleen lähes hysteerisesti. Tuntuu että ei ole enää oikeutta olla siitä surullinen ja kaikki kuvittelevat että olen jo päässyt asian yli.

Anteeksi vuodatus, ja paljon voimia kaikille saman kokeneelle. Ei siitä pääse yli koskaan, mutta ehkä suru muuttuu joskus siedettäväksi.

Minulla äiti kuoli jo 30v sitten, ja näitä lukiessa nousee edelleen kyynel silmään. Kyllä se pahin suru joskus laantuu, mutta koskaan en unohda, eikä mielestäni tarvitsekkaan.

ja vielä joskus itkettää. Harmittaa kun ei ikinä nähnyt mun ihania lapsia. Esikoinen on äidin kaima.

kuoli 27-vuotiaana, mä olin silloin 4v. Olen jäänyt niin paljosta paitsi, esim. turvallisesta perus perhe-elämästä. Äitiä olisi kipeästi tarvittu varsinkin teini-iässä, mutta sitä ei ollut. Minkäänlaista äitihahmoakaan ei ole ollut, isäni ei ole kenenkään kanssa ollut niin vakavassa ja pysyvässä suhteessa, ei ole pystynyt. Koulussa kiusattiin ja keksittiin vaikka minkälaisia tarinoita äitini kuolinsyystä. Se jätti arvet.



Nyt olen 20v 2kk ikäisen pojan äiti, vihdoin saan elää sitä kaipaamaani perhe-elämää.

olen itse äiti, jolla on syöpä





toivoisin oman tyttäreni ymmärtävän tilanteen, mutta ei halua tai osaa ymmärtää



tietenkin n uorella on halu elää ja olla nuorten parissa,

mutta uskon, että kun kuolen niin hänelle jää juuri tuollainen suru , jota tässäkin ketjussa moni kertoo

en haluaisi niin



haluaisin, että nyt oltaisiin yhdessä mahdollisimman paljon, puhuttaisiin asioista



kuolema on aina kauheaa, vaikka tosi sairaalle ihmiselle helpotus

kuiten ihmisellä on halu elää, jopa ikuisesti



aina jää kesken jotain, kukaan ei ole valmis koskaaan kuolemaan



minusta on hienoa, että muistoisaame muistamme menetettyjä rakkaitamme



ja nyt yrittäisimme rakastaa ja huolehtia niistä, jotka elävät

nauttisimme yhteisistä hetkistä, niin kauan kuin voimme

Isäni kuolemasta on kohta vuosi. Syöpä hänetkin vei. Minulla on välillä niin mieletön ikävä että tuntuu kuin musertuisi sen alle. Kaikki tapahtui niin äkkiä että paljon emme ehtineet edes jutella ja se harmittaa. Nyt on lapsuudenkotikin myyty niin ettei sielläkään pääse enää käymään : ( Miksi näin piti käydä?!

Jaksamista kaikille.