G: Jos abortin saisi sikiöaikana todetun ADHD:n perusteella, niin tekisitkö sen?

Poika perheen lapsista ainoa joka on empaattinen ja toisia ajatteleva ja auttava.



Adhd ei ole mikään vamma. Se vain muuttaa aivoja ajattelemaan ja tekemään asiat toisin kuin muut tekevät.

sen verran kamalia kokemuksia on adhd-lapsista ja aikuisista

Ja lisänä samaisella lapsella diagnoosina asperger.

Tällä tiedolla ja sillä helvetillä mitä meidän elämämme on ollut viimoset 3 vuotta niin kyllä.

Olisi säästynyt niin lapsi, vanhemmat. lähisuku, kuin koulu yms ympäristö harmilta.

Adhd ei ole mikään vamma. Se vain muuttaa aivoja ajattelemaan ja tekemään asiat toisin kuin muut tekevät.

t. vammaisen äiti

se on pikku viaton lapsi! mä en todellakaa pystyis tappa oma lasta, sehä on puoleks minä puoleks sitä ihmistä jota rakastan. miten joku pysty edes ajattella abortia?? Sehä on murha!

ADHD-ihminen voi elää ihan hyvää elämää.

Ei olisi mulla lasta, lapsenisällä pikkuveljeä, mulla erästä ystävää, jos adhd-vauvat olisi abortoitu. Tekisitkö sä jos voisi sikiövaiheessa havaita et lapsesta tulee koulukiusaaja tai kiusattu, masentunut, alkoholisti, pissis, laiska jne..? Enkä sano et adhd tarkoittaa kaikkea tätä tai edesmitäännäistä, vaan ettei kaikkia asioita jotka elämää vaikeuttavat ole edes järkevää alkaa poistamaan. Tai ihmisiä joilla on ongelma eliminoimaan.

t. vammaisen äiti

Mä noustan sulle hattua ku olet vammaisen äiti! en tiiä kehuks ihmiset sua, mutta mä kyllä halun sanoa että olet todella rohkea ja ihana ihminen! Todella paljon voimia sulle ja jaksamista! sitä sä todella tarvitset !

Kun kerran itsellänikin on diagnosoitu adhd... Enpä kyllä abortoisi downin syndroomaistakaan, sokeaa tai autistista lasta. Autismin kirjon lapsi meillä nyt on kotona, on kyllä niin liikkis tapaus: sellaista iloa ja onnea tuonut elämäämme, ja ennen kaikkea suvaitsevaisuutta ja syvällisempää elämän ymmärtämystä, että elämä ilman häntä olisi paljon köyhempää...



Ja nyt aion syyllistyä mielestäni moukkamaiseen käytökseen: itsekehuun.



Koulu meni hyvin, harrastin musiikkia, liikuntaa ja lukemista. Sain lukioni parhaan ylioppilastodistuksen. Opiskelu yliopistossa oli mahtavaa: olin parhaimmillani, kun sain keskittyä juuri omiin mielenkiinnon kohteisiini. Gradun ohjannut professori olisi halunnut minusta tutkijan, mutta päätin suunnata työelämään. Sain heti monien himoitseman työpaikan (en viitsi kertoa mikä, kun sitten jo mahdollisesti tutut tunnistaa:D), työ älyttömän mielenkiintoista, hyvä palkka ja mahtavat edut. Mieheni kanssa olen ollut yhdessä jo lukioikäisestä (ts. 15 vuotta). Ystäviä on paljon.



Ok, tylsissä kokouksissa oloni tulee fyysisestikin tosi epämiellyttäväksi. Minun on vaikea hahmottaa ympäristöäni ja eksyn helposti. Joissakin asioissa sähläilen suunnattomasti, kieltämättä se on välillä rankkaa. Mutta toisaalta minun on niin helppo uppoutua omaan rinnakkaismaailmaani, etten luopuisi adhd:stani: jo pienestä tytöstä asti se on tuonut elämääni tietynlaista syvyyttä ja rikkautta...



Jooh, itsekehu on tyhmää. Mutta silti piti tuoda esiin, että kyllä addikin voi ns. pärjätä elämässään, näin niin kuin pinnallisesti mitattuna (erinomaiset arvosanat, "hieno" työ ja pitkä, hyvä parisuhde). Kunhan nyt vaan selviän tuosta keskustelupalstan varmennuksesta (neljä miinus kolme on kai... Hei, mikäs mainos tuossa vieressä oikein vilkkuu?), niin saatte lukea hengentuotokseni...

Kun kerran itsellänikin on diagnosoitu adhd... Enpä kyllä abortoisi downin syndroomaistakaan, sokeaa tai autistista lasta. Autismin kirjon lapsi meillä nyt on kotona, on kyllä niin liikkis tapaus: sellaista iloa ja onnea tuonut elämäämme, ja ennen kaikkea suvaitsevaisuutta ja syvällisempää elämän ymmärtämystä, että elämä ilman häntä olisi paljon köyhempää... Ja nyt aion syyllistyä mielestäni moukkamaiseen käytökseen: itsekehuun. Koulu meni hyvin, harrastin musiikkia, liikuntaa ja lukemista. Sain lukioni parhaan ylioppilastodistuksen. Opiskelu yliopistossa oli mahtavaa: olin parhaimmillani, kun sain keskittyä juuri omiin mielenkiinnon kohteisiini. Gradun ohjannut professori olisi halunnut minusta tutkijan, mutta päätin suunnata työelämään. Sain heti monien himoitseman työpaikan (en viitsi kertoa mikä, kun sitten jo mahdollisesti tutut tunnistaa:D), työ älyttömän mielenkiintoista, hyvä palkka ja mahtavat edut. Mieheni kanssa olen ollut yhdessä jo lukioikäisestä (ts. 15 vuotta). Ystäviä on paljon. Ok, tylsissä kokouksissa oloni tulee fyysisestikin tosi epämiellyttäväksi. Minun on vaikea hahmottaa ympäristöäni ja eksyn helposti. Joissakin asioissa sähläilen suunnattomasti, kieltämättä se on välillä rankkaa. Mutta toisaalta minun on niin helppo uppoutua omaan rinnakkaismaailmaani, etten luopuisi adhd:stani: jo pienestä tytöstä asti se on tuonut elämääni tietynlaista syvyyttä ja rikkautta... Jooh, itsekehu on tyhmää. Mutta silti piti tuoda esiin, että kyllä addikin voi ns. pärjätä elämässään, näin niin kuin pinnallisesti mitattuna (erinomaiset arvosanat, "hieno" työ ja pitkä, hyvä parisuhde). Kunhan nyt vaan selviän tuosta keskustelupalstan varmennuksesta (neljä miinus kolme on kai... Hei, mikäs mainos tuossa vieressä oikein vilkkuu?), niin saatte lukea hengentuotokseni... [/

Meillä ADHD lapsi perheen empaattisin, sydämellisin, herkin ja hyvän mielikuvituksen omaavin. Aivan valloittava ja sydämiä murskaava tapaus.



En koe hänen kasvattamistaan raskaana vaan haastavana. Siinä saa haastaa itseään. :-) kehittyy kasvatuksen ammattilaiseksi:-)

Ja lisänä samaisella lapsella diagnoosina asperger.

Tällä tiedolla ja sillä helvetillä mitä meidän elämämme on ollut viimoset 3 vuotta niin kyllä.

Olisi säästynyt niin lapsi, vanhemmat. lähisuku, kuin koulu yms ympäristö harmilta.

Että oletteko saaneet tarpeeksi tukea? Onko sinulla masennusta? Koska yleensä vanhemmat kuitenkin rakastavat lastaan - oli tällä mikä vamma vaan - mutta uupuneena ja masentuneena on ihan luonnollista, että ajattelee jälkeenpäin, että kunpa tuota lasta ei olisikaan olemassa...

Ja tällä en siis halua syyllistää! Vaan herättää miettimään, josko mahdolliseen masennukseen voisi saada hoitoa...

Ja lisänä samaisella lapsella diagnoosina asperger.

Tällä tiedolla ja sillä helvetillä mitä meidän elämämme on ollut viimoset 3 vuotta niin kyllä.

Olisi säästynyt niin lapsi, vanhemmat. lähisuku, kuin koulu yms ympäristö harmilta.

Että oletteko saaneet tarpeeksi tukea? Onko sinulla masennusta? Koska yleensä vanhemmat kuitenkin rakastavat lastaan - oli tällä mikä vamma vaan - mutta uupuneena ja masentuneena on ihan luonnollista, että ajattelee jälkeenpäin, että kunpa tuota lasta ei olisikaan olemassa...

Ja tällä en siis halua syyllistää! Vaan herättää miettimään, josko mahdolliseen masennukseen voisi saada hoitoa...

ja itse en tekisi aborttia, koska meidän assi on kaikista vaikeuksista on ongelmista huolimatta mulle rakas. Mutta mä(kin) olen ollut tilanteessa, jossa ajattelin rehellisesti sanottuna jatkettua itsemurhaa "yhdessä" perheen kanssa. Kun mikään yritys ei toiminut, kun olin kaikkeni tehnyt ja lapselle ei tuntunut löytyvän mitään sijaa maailmassa, ei koulua johon hänet olisi huolittu, ei tulevaisuutta, ei kaveria, ei mitään. Meitä kyllä yritettiin tukea, mutta se tuki oli ihan vääränlaista. Se käytännössä vain pienensi lapsen tulevaisuuden "vaihtoehtoja" ja teki lapsesta onnettomamman tässä hetkessä. "Tuki" eristi häntä entisestään niistä vähistä kavereista joita oli onnistunut hankkimaan, siirsi hänet toiselle puolella kaupunkia kouluun, jossa oli paljon väkivaltaa ja riisti häneltä vielä tilasuuden oppiakaan mitään (oppiminen oli hänestä kiinnostavaa ja palkitsevaa) sillä siellä ei opetettu edes normaaleja oppimääriä, mistään lisäkiinnostuksista puhumattakaan.

Ja kyllä minä olin tuolloin masentunut, ahdistunut ja aivan paniikissa. Mutta arvaapa voiko tällaisen lapsen äiti mennä pyytämään ITSELLEEN mitään apua! Kun ollaan muutenkin lastenpsykan asiakkaita ja jokainen ohikulkija on valmis tuomitsemaan lapsen ongelmat kasvatuksesta johtuviksi. Ei myöskään voi käyttää mitään lääkettä, koska aina on oltava todella skarppina ja terävänä valmiina setvimään ongelmia ja sovittelemaan asioita. Hetkeäkään ei saa olla hidas, väsynyt, eikä mielialalääkkeen vaikutuksessa (koska kyllä ne vaikuttaa siihen skarppiuteen). Neurologisista ongelmista kärsivän lapsen vanhempi ei voi hakea apua itselleen. Ja jos hakee, ei tiedä mitä saa.

tuosta kuvaamastani vaiheesta on nyt 3 vuotta aikaa. Minä EN silloin tehnyt mitään tuhoisaa. En myöskään saanut apua itselleni, mutta JOSTAIN minä löysin itsestäni vielä jonkun pisaran voimia, palkkasin asianajajan ja pakotin kaikki asianosaiset harmaan kiven läpi. Me selvisimme.



Nyt sillä meidän assilla on asiat hyvin. hänellä on kavereita, hänellä on koulu, jossa hän saa oppia ja olla porukan jäsen, hänellä on elämä ja tulevaisuus. Hänellä on edelleen omat vaikeutensa, ja hetkittäin ne ovat suuria, mutta elämä on ehdottomasti taas elämisen arvoista, meille kaikille. Lapsi ei kärsi.

Ja minullakin on siis assilapsi: tiedän, mitä ongelmia voi olla, jopa huostaanotto (mikä lienee se pahin assilapselle).



Yksityiseltä psykiatrilta kuitenkin voi saada sekä sairauslomaa että mielialalääkkeitä. Ja kyllä ne lääkkeet minulla tekivät vain olon skarpimmaksi (alun inhottavienkin sivuoireiden jälkeen).



Enkä lapsestani luopuisi, niin rakas ja ihana hän on, ja on tuonut iloa elämäämme. Kaikesta huolimatta. Vaikka kyllä minäkin olen aikanaan ns. jatkettua itsemurhaa miettinyt. Mutta en siitä syystä, ettenkö olisi jaksanut lastani, vaan siitä syystä, että ympäröivä maailma tuntui liian pahalta lasta kohtaan.

Mutta en siitä syystä, ettenkö olisi jaksanut lastani, vaan siitä syystä, että ympäröivä maailma tuntui liian pahalta lasta kohtaan.

t 21

Mutta en siitä syystä, ettenkö olisi jaksanut lastani, vaan siitä syystä, että ympäröivä maailma tuntui liian pahalta lasta kohtaan.

t 21

Koska sanoit lasta rakkaaksi. Totuus on, että suomessa erityislapset ja heidän perheensä ovat todella eriarvoisia kunnasta riippuen - tai jopa saman kunnan sisällä, jos joutuvat osaamattomien tai muuten vaan ilkeiden ihmisetn syyniin (kyllä lastensuojeluviranomaisissa ynnä muissa ammattilaisissa on ihan yhtä lailla persoonallisuushäiriöisiä kuten muissakin ryhmissä - tai sitten tekevät virheitä, kuten vaikkapa lääkäri tai talonrakentajakin voivat tehdä.).

Itse sain aikanaan apua ymmärtäväiseltä psykiatrilta yksityiseltä puolelta. Ja totesin - minulle se oli mieletön oivallus - että masennukseen voi saada apua. Sitähän tolkutetaan nykyisin joka naistenlehdessäkin, vaan eipä siinä tilanteessa kaiken kauhean keskellä osaa sitä kuitenkaan miettiä...

Adhd ei ole mikään vamma. Se vain muuttaa aivoja ajattelemaan ja tekemään asiat toisin kuin muut tekevät.

t. vammaisen äiti

T. 8

Kahden erityislapsen äiti

Kauhea ajatuskin minusta. Natsi-Saksa-meininkiä. Ihana adhd-kummilapseni on niin rakastettava ja suloinen. Ja sellaista huumoria ei ihan heti ns. normilapsista löydy.:)

Minäkin tunnen niin ihania addeja, että kyllä maailma olisi tyhjempi paikka ilman heitä.



Olisi muuten vähemmän keksintöjä, löytöretkiä, yrittäjiä, taiteilijoita... Toki vähemmän myös vankeja (mutta sellaistahan voidaankin ehkäistä, kun tiedetään mistä on kyse).