Lue keskustelun säännöt.
5-vuotias ja lähtemisen tuska
24.09.2010 |
Mitä ihmettä pitäisi tehdä 5-vuotiaalle pojalle, jolle lähdöt ovat vaikeita?
Päiväkotiin lähtö vielä jotenkuten onnistuu, mutta harvinaisemmat jutut eivät.
Kesällä jalkapallokoulu oli hauskaa ekat pari kertaa, sen jälkeen lähteminen oli aina yhtä kiukuttelua. Periaatteesta käytiin harrastuksessa, koska poika kuitenkin oli aina innoissaan sinne päästyään ja harjoitusten jälkeen sanoi, että oli kivaa. Lähtiessä vain oli aina heittämässä hanskoja tiskiin.
Sama juttu uimakoulussa, sama juttu muskarissa... (Tämä kuulostaa nyt siltä, että pojalla on harrastuksia joka illaksi, mutta niitä on ollut aina vain yksi kerrallaan, kerran viikossa.)
Tänä syksynä mitään ohjattua harrastusta ei edes aloitettu, kun poika sanoi haluavansa tehdä mieluummin kotona "sitä mitä haluaa". Sovimme kuitenkin, että käymme perjantai-iltapäivisin yhdessä uimahallissa, jottei kesällä opittu uimataito unohtuisi.
Nyt sekin meni mahdottomaksi. Kuulemma isi olisi pitänyt saada mukaan, muuten ei lähtisi. No, koska olin pikkusiskolle luvannut lähteä, lähdimme joka tapauksessa, poika huutavana autoon kannettuna. Paikalle päästyään hän taas nautti uimisesta kovasti.
En tajua. Mielestäni olen valmistellutkin poikaa etukäteen - on puhuttu jo edellisenä iltana esim. jalkapalloharjoituksista tai uimahallipäivästä. Vastaus on aina jo silloin "Ei mennä." Mitä teen väärin?
Kommentit (8)
mutta tuntuu, että tämä on vain jotain ihmeellistä valtataistelua. Poika on kuitenkin jälkeenpäin iloinen, että tuli lähteneeksi.
Jos uiminen on lapsen mielestä kivaa, mutta lapsi ei viitsisi lähteä uimaan silloin kun se on mahdollista, vaan alkaa aina vedättää jotain omia sääntöjään, tuntuu vähän huonolta kasvatukselta antaa periksikään. Kesällä (aurinkoisena hellepäivänä) poika ilmoitti yhtäkkiä, ettei oikeastaan haluakaan mennä uimaan rannalle, vaan uimahalliin. "Selvä, kulta, tehdään niin kuin haluat"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja kuulostaa tutulta.
Kerhoon halusi mennä kun jäin kotiin vauvan kanssa ja tarha loppui. Mutta alussa meni nurinan kanssa sinne, kotiin kun haen niin kehuu miten kivaa oli.
Olen katsellut lasta jokusen vuoden ajan ja hän on aika ujo.
Hän menee ja tekee, osallistuu mutta pohjalta huomaa ujouden.
Minusta sinnikkyys auttaa. Meillä on kerhoa ollut nyt ehkä 7 viikkoa, eka viikko oli aika helppo kun kaikki oli toisilleen tuntemattomia mutta sitten alkoi vastaanhangoittelu.
Me ollaan mietitty yhdessä kaikkia kivoja juttuja mitä sielä on ja nyt lapsi on sitten mennyt. Se on lapsen oma harrastus.
Minusta kannattaa vaan jatkaa harrastusta ja tukea siinä viihtymisessä. Ehkä jos asiasta vinkkaa ohjaajalle että lähteminen on vähän hankalaa mutta tykkää kuitenkin aina käydä?
Sinnikkyys varmaan palkitaan ja tuet lasta? Ehkä se on hyvä lapselle eikä heittää hanskoja naulaan?
Minusta ihan eri juttu on jos lapsi kotiin haettaessa kertoo negatiivisia juttuja, ei sen jälkeen halua enää mennä.
olen pitänyt kiinni siitä että lähdetään. valtataistelua se on, ja turvallista kun aikuinen päättää.
Ja joskus aletaan sitten illalla vinkua, että "eikö me mennäkään uimaan?" Tästä olen sitten vetänyt tiettyjä johtopäätöksiä ;)
Onko nää kaikki hannaajat poikia?
Kaikki lähtemiset on vaikeita, aina! Ellei sitten ole lähdössä itsekseen hakemaan kaveria, mutta silloinkin lähdössä menee ikuisuus. Mutta siis silloin ei kiukkua vastaan.
En tiedä mistä johtuu. Me ei myöskään ole annettu periksi, vaan sovitusta pidetään kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että muillakin on vastaavia kokemuksia... Tunnen itseni hirviöäidiksi, kun pakotan lapsen mukaan tekemään jotain kivaa.
ap
mutta se meni vaan ohi,kertaakaan en sen takia saanut kotiin jäädä ja jossain vaiheessa se vaan laimeni pois
pakkoko sitä on puskea jonnekin?