Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Käykö nuoret aikuiset lapsenne terapiassa?
12.06.2023 |
Onko se teidän mielestänne vienyt nuoren vointia parempaan vai huonompaan suuntaan? Meidän parikymppinen lapsemme on nyt etsinyt pahoinvointiinsa syytä vuoden päivät käymällä terapiassa ja hetken jo luulin, että ollaan menossa parempaan suuntaan, mutta nyt hän puhuu enää tarapiatermein ja olen äitinä aika väsynyt ja huolissanikin. Mitä v****a siellä terapiassa oikein yritetään nuoren aikuisen päähän kaataa? Rajoja nyt ainakin vedetään ja tyyliin kaikki risahdukset ja rasahdukset tavallisesta perhe-elämästä kaivetaan esiin. Jos tälle tielle nuoria ohjataan, niin vaikeaa tulee olemaan tulevaisuudessa, kun eihän nyt ihan kaikkia elämäntunteita voi terapiassa myllyttää, kyllä niitä pitäisi pystyä ihan itsekin oppia hallitsemaan. Tuntuu myös olevan vaikeuksia tunnistaa ihan normaaleja mielialanvaihteluja. Tuntuu että hänen kavereistaankin joka toisella on joku masennus- tai ahdistusdiagnoosi. Minun mielestäni terapiatakuu on karhunpalvelus koko yhteiskunnalle.
Kommentit (36)
Kävi pienen hetken. Sai todella positiivisia muutoksia aikaan hänessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kävi pienen hetken. Sai todella positiivisia muutoksia aikaan hänessä.
Ja en väheksy kenenkään avun tarpeita. Asioista riippuen ei aina lyhytterapia auta mitään.
Oletko itse käynyt? Entä oletko ollut väkivaltainen?
Käy. Aluksi vointi huononi, nyt voi jo paljon paremmin. Me vanhemmat olemme myös tavanneet välillä terapeuttia yhteistyön merkeissä. Lapsi asuu vielä kotona.
Käyvät heillä on traumoja siitä kun isät rakastelivat heidän nähdensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ilmeisesti teillä on rajaton perhe ja lapsi saa nyt vihdoin tarvitsemansa avun. Myöskään tunteiden tunnistaminen ja käsittely ei ole teillä kuulunut kasvatukseen, kun sitä nyt harjoittelee. Kannattaa sinunkin miettiä olisiko terapiasta hyötyä itsellesi?
Vierailija kirjoitti:
Oletko itse käynyt? Entä oletko ollut väkivaltainen?
En ole katsonut tarpeelliseksi käydä. Tämä on toinen asia nykypäivänä, kun tuntuu, että terapia on joku must. No, en halua puhua asioistani kenellekään. Ei ole normaaleja elämänmurheita kummempaa ollut elämässäni. Pohdin asioita ystävieni tai puolisoni kanssa.
Ja mitä ihmettä, en ole todellakaan ollut väkivaltainen. Olen vilpittömästi rakastanut tätäkin lasta. Täydellinen en tietenkään ole ollut. Mutta miksi vanhemman pitäisi olla täydellinen? Ja kuka sen määrittää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti teillä on rajaton perhe ja lapsi saa nyt vihdoin tarvitsemansa avun. Myöskään tunteiden tunnistaminen ja käsittely ei ole teillä kuulunut kasvatukseen, kun sitä nyt harjoittelee. Kannattaa sinunkin miettiä olisiko terapiasta hyötyä itsellesi?
No niin, tuo on juuri sitä terapiapaskaa, mitä hänkin puhuu. Haloo. Todella turhauttavaa ja loukkaavaa. Mitä tässä yhteydessä tarkoittaa rajaton? Tunteiden tunnistaminen, kenen mittapuun mukaan? Olemme rakastaneet, tukeneet, eläneet hyvin keskiluokkaista ja ns. tavallista elämää. Ei alkoholismia, ei väkivaltaa, hyvin tavanomaista elämää. Ja nyt se on jonkun täysin tuntemattoman terapeutin mukaan jotain muuta. Vastuutonta.
Lähipiiri usein suuttuu, kun kynnysmattona aiemmin toiminut ihminen alkaa pitää kiinni rajoistaan. Valitetaan, että terapia on tehnyt hänet hankalaksi, kun toinen ei enää suostukaan kaikkeen. On ollut niin kivaa pyytää aina siltä yhdeltä ja samalta lapselta / kaverilta / lapsenlapselta kaikkea, kun hän aina suostuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lähipiiri usein suuttuu, kun kynnysmattona aiemmin toiminut ihminen alkaa pitää kiinni rajoistaan. Valitetaan, että terapia on tehnyt hänet hankalaksi, kun toinen ei enää suostukaan kaikkeen. On ollut niin kivaa pyytää aina siltä yhdeltä ja samalta lapselta / kaverilta / lapsenlapselta kaikkea, kun hän aina suostuu.
Yleistyksesi voi toimia jonkun kohdalla, tässä tapauksessa ei. Hän on saanut paljon, mutta se on totta, että pienetkin pyynnöt toimia perheen mieliksi ovat olleet hänen mielestään syyllistämistä. Esim. merkkipäivien viettäminen yhdessä. Eikä se minua häiritse, nuorilla on nuorten elämä. Se mikä minua häiritsee on se, että terapian maailmankatsomus automaattisesti on jotenkin oikeampi. Ei ole. Ja jos hän saa siitä apua, minulle sen ei tarvitse olla tavoiteltava asia eikä minun tarvitse sen mukaan alkaa toimia.
Minun vanhempani eivät edes tiedä, että olen käynyt terapiassa kohta kolme vuotta. Hekin varmasti sanoisivat, että lapsuuteni on ollut ihan tavallinen ja parhaansa ovat tehneet. Ja varmaan ovatkin, mutta persoonallisuushäiriöisen paras ei ole aina kovin kummoinen. Väkivaltaa, alkoholismia tai mitään tällaista ei ollut meilläkään. Oikeastaan aika perinteinen suomalainen lapsuus; isä oli tunnekylmä ja suosi selvästi toisen avioliittonsa lapsia. Äiti oli ailahtelevainen ja rajaton, piti minua uskottunaan pienestä pitäen. Isä ei koskaan pitänyt lupauksiaan, äiti käveli minun toiveideni ja tarpeideni ylitse. Olemme ihan väleissä, mutta kumpikaan heistä ei ole ihminen, jolla uskoutuisin vaikeista asioista tai joilta hakisin tukea. Kaverit ovat minulle läheisempi perhe kuin omat vanhempani. Sisarukset ovat rakkaita, mutta koska meillä ei asioista koskaan puhuttu, emme mekään puhu keskenämme.
Voisin kuvitella äidin tekevän tällaisen aloituksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun vanhempani eivät edes tiedä, että olen käynyt terapiassa kohta kolme vuotta. Hekin varmasti sanoisivat, että lapsuuteni on ollut ihan tavallinen ja parhaansa ovat tehneet. Ja varmaan ovatkin, mutta persoonallisuushäiriöisen paras ei ole aina kovin kummoinen. Väkivaltaa, alkoholismia tai mitään tällaista ei ollut meilläkään. Oikeastaan aika perinteinen suomalainen lapsuus; isä oli tunnekylmä ja suosi selvästi toisen avioliittonsa lapsia. Äiti oli ailahtelevainen ja rajaton, piti minua uskottunaan pienestä pitäen. Isä ei koskaan pitänyt lupauksiaan, äiti käveli minun toiveideni ja tarpeideni ylitse. Olemme ihan väleissä, mutta kumpikaan heistä ei ole ihminen, jolla uskoutuisin vaikeista asioista tai joilta hakisin tukea. Kaverit ovat minulle läheisempi perhe kuin omat vanhempani. Sisarukset ovat rakkaita, mutta koska meillä ei asioista koskaan puhuttu, emme mekään puhu keskenämme.
Voisin kuvitella äidin tekevän tällaisen aloituksen.
No mutta hienoa, jos olet saanut apua terapiasta. Pitäisiköhän terapiaan ohjata jokainen koululainen siksi, että ihmiset nyt vain ovat ihmisiä ja perheet erilaisia. Ja miksi lapsilla on oikeus sanoa vanhempiaan tunnekylmiksi? Kuinka tunnekylmän ihmisen vaatii sanoa noin? Miksi ihminen ei voi olla tempperamenttinen ja ailahtelevainen, rauhoittavaako pitäisi koko ikänsä syödä?
Ap
Olisi kiva tietää, mitä ne risahdukset ja rasahdukset on, joita kaivellaan. Jos ne on oikeasti jotain hyvin pieniä asioita, ehkä nuorella on nyt menossa sellainen vaihe, että hän opettelee puhumaan tunteista. Se on tärkeä vaihe ja jossain vaiheessa hän oppii, että ihan kaikista pikkuasioista ei aina tarvitse huomauttaa. Välillä ei tiedä, että miksi on esim. ahdistunut. Juurisyy voi olla niin syvällä piilossa. Silloin sitä tarttuu kaikkiin pieniin asioihin, kun yrittää tunnistaa, että mikä se oikea syy on. Ymmärrystä, lempeyttä ja pitkiä hermoja teille kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun vanhempani eivät edes tiedä, että olen käynyt terapiassa kohta kolme vuotta. Hekin varmasti sanoisivat, että lapsuuteni on ollut ihan tavallinen ja parhaansa ovat tehneet. Ja varmaan ovatkin, mutta persoonallisuushäiriöisen paras ei ole aina kovin kummoinen. Väkivaltaa, alkoholismia tai mitään tällaista ei ollut meilläkään. Oikeastaan aika perinteinen suomalainen lapsuus; isä oli tunnekylmä ja suosi selvästi toisen avioliittonsa lapsia. Äiti oli ailahtelevainen ja rajaton, piti minua uskottunaan pienestä pitäen. Isä ei koskaan pitänyt lupauksiaan, äiti käveli minun toiveideni ja tarpeideni ylitse. Olemme ihan väleissä, mutta kumpikaan heistä ei ole ihminen, jolla uskoutuisin vaikeista asioista tai joilta hakisin tukea. Kaverit ovat minulle läheisempi perhe kuin omat vanhempani. Sisarukset ovat rakkaita, mutta koska meillä ei asioista koskaan puhuttu, emme mekään puhu keskenämme.
Voisin kuvitella äidin tekevän tällaisen aloituksen.
No mutta hienoa, jos olet saanut apua terapiasta. Pitäisiköhän terapiaan ohjata jokainen koululainen siksi, että ihmiset nyt vain ovat ihmisiä ja perheet erilaisia. Ja miksi lapsilla on oikeus sanoa vanhempiaan tunnekylmiksi? Kuinka tunnekylmän ihmisen vaatii sanoa noin? Miksi ihminen ei voi olla tempperamenttinen ja ailahtelevainen, rauhoittavaako pitäisi koko ikänsä syödä?
Ap
Vanhempien ja lapsen suhteessa vanhempi on ollut valta-asemassa. Hänen pitäisi olla lapsen tuki ja turva. Ihan jokainen vanhempi mokaa sen suhteen joskus, mutta jotkut mokaavat liian usein ja liian paljon. Isäni tunnekylmyydellä on ollut vaikutus minuun ja siihen, millaine ylisuorittaja olen. Äitini ailahtelevuus on myös vaikuttanut minuun ja saanut välttelemään konflikteja oman hyvinvointini kustannuksella. Vanhemmat saavat olla sellaisia kuin ovat, mutta heidän pitää hyväksyä se, että se _vaikuttaa heidän lapsiinsa._ Lapsella on oikeus käsitellä sitä omaa kokemustaan ja määrittää aikuisena itse suhde vanhempaansa. Minä vierailen isäni luona noin kaksi kertaa vuodessa, äidin luona ehkä neljästi. Enempää en siinä ympäristössä jaksa, vaikka vanhemmat valittelevat vierailujen vähyyttä.
Kun puhun äidille jostain lapsuudessa tapahtuneesta, hän päivittelee että miten voin tuollaisenkin asian muistaa. Hänelle se on ollut joku normitiistai kesäkuussa 1999, minulle taas merkittävä, minuutta muokkaava kokemus, joka vaikuttaa yhä siihen, miten näen vanhempani tai miten käyttäydyn omissa ihmissuhteissani.
Vierailija kirjoitti:
Lähipiiri usein suuttuu, kun kynnysmattona aiemmin toiminut ihminen alkaa pitää kiinni rajoistaan. Valitetaan, että terapia on tehnyt hänet hankalaksi, kun toinen ei enää suostukaan kaikkeen. On ollut niin kivaa pyytää aina siltä yhdeltä ja samalta lapselta / kaverilta / lapsenlapselta kaikkea, kun hän aina suostuu.
Tämä on usein näiden "yhyy epätäydellinen lapsuus" -terapioiden tulos. Niin raskas ja kusipäinen ihminen, että läheiset viilentävät välit. Terapian käynyt ei tätä näe vaan on mielestään vihdoin laittanut rajat "rajattomille" läheisille.
Jonkun läheisen kuvailu rajattomaksi on aika trendikästä tällä hetkellä. Ennen oli kaikki miehet narsisteja, nyt äidit ja ystävät rajattomia.
Vierailija kirjoitti:
No mutta hienoa, jos olet saanut apua terapiasta. Pitäisiköhän terapiaan ohjata jokainen koululainen siksi, että ihmiset nyt vain ovat ihmisiä ja perheet erilaisia. Ja miksi lapsilla on oikeus sanoa vanhempiaan tunnekylmiksi? Kuinka tunnekylmän ihmisen vaatii sanoa noin? Miksi ihminen ei voi olla tempperamenttinen ja ailahtelevainen, rauhoittavaako pitäisi koko ikänsä syödä?
Ap
Ei sun tarvitse huolehtia kenenkään toisen terapiaan ohjaamisesta. Ja miksi ei saisi todeta, millaisia läheiset ovat olleet, ja hakea apua, jos ko. ihmissuhteet ovat aiheuttaneet vahinkoa? Jokainen saa toki edelleen olla ihan mitä on, ei vain pidä odottaa, että vaikeaa ihmistä edes oma lapsi loputtomiin katselisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko itse käynyt? Entä oletko ollut väkivaltainen?
En ole katsonut tarpeelliseksi käydä. Tämä on toinen asia nykypäivänä, kun tuntuu, että terapia on joku must. No, en halua puhua asioistani kenellekään. Ei ole normaaleja elämänmurheita kummempaa ollut elämässäni. Pohdin asioita ystävieni tai puolisoni kanssa.
Ja mitä ihmettä, en ole todellakaan ollut väkivaltainen. Olen vilpittömästi rakastanut tätäkin lasta. Täydellinen en tietenkään ole ollut. Mutta miksi vanhemman pitäisi olla täydellinen? Ja kuka sen määrittää?
Ei tarvinnut lukea kuin viestisi tähän asti ja joo, ihan selvää on, että terapia ja itsereflektio ja ihmismielen toiminnan opetteleminen teoriatasolla ja hyvän elämän oppien vieminen käytännön tasolle auttaisi sinuakin.
Olen lapsesi kaltainen. Se nuorena aikuisena käyty terapia ei auttanut, koska terapeutti oli huono. En saanut sellaista apua, mitä sinun nuoresi nyt saa ja yrittää muokata teidän suhteesta sellaista, missä hänellä olisi hyvä ja turvallinen olla ja hän oppisi toimimaan oikein ja rajoistaan huolen pitäen sitä kautta myös ystävä-, pari- ja työsuhteissa. Eli terapeutti tekee sitä työtä, mikä sinulta kasvattajana on jäänyt tekemättä.
Omalla kohdallani homma meni niin, että huonon terapian jälkeen kuvittelin huonon vointini johtuvan edelleen minusta (toki huomasin, että muutto kotoa teki oikein hyvää). Sairastuin välillä uupumukseen ja milloin mihinkin ja olin kynnysmattoparisuhteissa. Sitten nelikymppisenä tuli seinä vastaan ja uuvuin ihan totaalisesti. Onneksi löysin hyvän terapeutin ja olen kasvanut ja kehittynyt muutamassa vuodessa nyt niitä juttuja, joita olisi pitänyt tehdä lapsuudessa ja nuoruudessa. Tänään viimeksi mietin, että onko minulla nyt ensimmäistä kertaa jotai murrosiän oireita, kun murrosiässä olin kiltti lapanen ja nyt alan löytää ääntäni pistää vastaan asioihin, joita en tahdo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähipiiri usein suuttuu, kun kynnysmattona aiemmin toiminut ihminen alkaa pitää kiinni rajoistaan. Valitetaan, että terapia on tehnyt hänet hankalaksi, kun toinen ei enää suostukaan kaikkeen. On ollut niin kivaa pyytää aina siltä yhdeltä ja samalta lapselta / kaverilta / lapsenlapselta kaikkea, kun hän aina suostuu.
Tämä on usein näiden "yhyy epätäydellinen lapsuus" -terapioiden tulos. Niin raskas ja kusipäinen ihminen, että läheiset viilentävät välit. Terapian käynyt ei tätä näe vaan on mielestään vihdoin laittanut rajat "rajattomille" läheisille.
Jonkun läheisen kuvailu rajattomaksi on aika trendikästä tällä hetkellä. Ennen oli kaikki miehet narsisteja, nyt äidit ja ystävät rajattomia.
Jaa. Musta on kyllä tuntunut oikein hyvältä, kun olen saanut luvan lopettaa sen myötäilyn ja ryhtyä lähes yhtä hankalaksi kuin se toinen on ollut aina. Paitsi etten ole ryhtynyt yhtä hankalaksi, ainoastaan siltä osin, että olen alkanut pitää omista oikeuksistani kiinni riistämättä sitä toista ja olen edelleen valmis kuuntelemaan, kohtaamaan ja keskustelemaan. Mutta jos se ei kelpaa niin ihan yhteistuumin voidaan katkoa toimimattomat välit. Ne, joiden mielen mukaan on kaikki aina tehty, eivät itse kestä pientäkään joustoa toiseen suuntaan. Kun he nyt vaan ovat tällaisia.
Ap, katso tämä shortti
Alue: Aihe vapaa
up