Lue keskustelun säännöt.
Käykö nuoret aikuiset lapsenne terapiassa?
12.06.2023 |
Onko se teidän mielestänne vienyt nuoren vointia parempaan vai huonompaan suuntaan? Meidän parikymppinen lapsemme on nyt etsinyt pahoinvointiinsa syytä vuoden päivät käymällä terapiassa ja hetken jo luulin, että ollaan menossa parempaan suuntaan, mutta nyt hän puhuu enää tarapiatermein ja olen äitinä aika väsynyt ja huolissanikin. Mitä v****a siellä terapiassa oikein yritetään nuoren aikuisen päähän kaataa? Rajoja nyt ainakin vedetään ja tyyliin kaikki risahdukset ja rasahdukset tavallisesta perhe-elämästä kaivetaan esiin. Jos tälle tielle nuoria ohjataan, niin vaikeaa tulee olemaan tulevaisuudessa, kun eihän nyt ihan kaikkia elämäntunteita voi terapiassa myllyttää, kyllä niitä pitäisi pystyä ihan itsekin oppia hallitsemaan. Tuntuu myös olevan vaikeuksia tunnistaa ihan normaaleja mielialanvaihteluja. Tuntuu että hänen kavereistaankin joka toisella on joku masennus- tai ahdistusdiagnoosi. Minun mielestäni terapiatakuu on karhunpalvelus koko yhteiskunnalle.
Kommentit (36)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun vanhempani eivät edes tiedä, että olen käynyt terapiassa kohta kolme vuotta. Hekin varmasti sanoisivat, että lapsuuteni on ollut ihan tavallinen ja parhaansa ovat tehneet. Ja varmaan ovatkin, mutta persoonallisuushäiriöisen paras ei ole aina kovin kummoinen. Väkivaltaa, alkoholismia tai mitään tällaista ei ollut meilläkään. Oikeastaan aika perinteinen suomalainen lapsuus; isä oli tunnekylmä ja suosi selvästi toisen avioliittonsa lapsia. Äiti oli ailahtelevainen ja rajaton, piti minua uskottunaan pienestä pitäen. Isä ei koskaan pitänyt lupauksiaan, äiti käveli minun toiveideni ja tarpeideni ylitse. Olemme ihan väleissä, mutta kumpikaan heistä ei ole ihminen, jolla uskoutuisin vaikeista asioista tai joilta hakisin tukea. Kaverit ovat minulle läheisempi perhe kuin omat vanhempani. Sisarukset ovat rakkaita, mutta koska meillä ei asioista koskaan puhuttu, emme mekään puhu keskenämme.
Voisin kuvitella äidin tekevän tällaisen aloituksen.
No mutta hienoa, jos olet saanut apua terapiasta. Pitäisiköhän terapiaan ohjata jokainen koululainen siksi, että ihmiset nyt vain ovat ihmisiä ja perheet erilaisia. Ja miksi lapsilla on oikeus sanoa vanhempiaan tunnekylmiksi? Kuinka tunnekylmän ihmisen vaatii sanoa noin? Miksi ihminen ei voi olla tempperamenttinen ja ailahtelevainen, rauhoittavaako pitäisi koko ikänsä syödä?
Ap
Vanhempien ja lapsen suhteessa vanhempi on ollut valta-asemassa. Hänen pitäisi olla lapsen tuki ja turva. Ihan jokainen vanhempi mokaa sen suhteen joskus, mutta jotkut mokaavat liian usein ja liian paljon. Isäni tunnekylmyydellä on ollut vaikutus minuun ja siihen, millaine ylisuorittaja olen. Äitini ailahtelevuus on myös vaikuttanut minuun ja saanut välttelemään konflikteja oman hyvinvointini kustannuksella. Vanhemmat saavat olla sellaisia kuin ovat, mutta heidän pitää hyväksyä se, että se _vaikuttaa heidän lapsiinsa._ Lapsella on oikeus käsitellä sitä omaa kokemustaan ja määrittää aikuisena itse suhde vanhempaansa. Minä vierailen isäni luona noin kaksi kertaa vuodessa, äidin luona ehkä neljästi. Enempää en siinä ympäristössä jaksa, vaikka vanhemmat valittelevat vierailujen vähyyttä.
Kun puhun äidille jostain lapsuudessa tapahtuneesta, hän päivittelee että miten voin tuollaisenkin asian muistaa. Hänelle se on ollut joku normitiistai kesäkuussa 1999, minulle taas merkittävä, minuutta muokkaava kokemus, joka vaikuttaa yhä siihen, miten näen vanhempani tai miten käyttäydyn omissa ihmissuhteissani.
Totta kai vanhemmat vaikuttavat lapsiinsa ja todellakin sellainen ajatus on helppo hyväksyä. Mutta että nyt jossain terapiassa näitä syitä ja seurauksia ja syiden päitä etsitään. Eikö olisi hedelmällisempää keskustella niiden vanhempiesi kanssa rakentavasti ja armollisesti? Tietenkin jos yksisilmäisyytesi vuoksi ja terapeuttisi neuvosta viilennät välisi vanhempiisi, niin ne ovat kyllä neuvoja helvetistä. Terapeuttisi tuskin tulee (ainakaan ilmaiseksi) sänkysi laidalle, jos vaikka sairastut vakavasti.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähipiiri usein suuttuu, kun kynnysmattona aiemmin toiminut ihminen alkaa pitää kiinni rajoistaan. Valitetaan, että terapia on tehnyt hänet hankalaksi, kun toinen ei enää suostukaan kaikkeen. On ollut niin kivaa pyytää aina siltä yhdeltä ja samalta lapselta / kaverilta / lapsenlapselta kaikkea, kun hän aina suostuu.
Tämä on usein näiden "yhyy epätäydellinen lapsuus" -terapioiden tulos. Niin raskas ja kusipäinen ihminen, että läheiset viilentävät välit. Terapian käynyt ei tätä näe vaan on mielestään vihdoin laittanut rajat "rajattomille" läheisille.
Jonkun läheisen kuvailu rajattomaksi on aika trendikästä tällä hetkellä. Ennen oli kaikki miehet narsisteja, nyt äidit ja ystävät rajattomia.
Itse asiassa todella monen terapiaan hakeutuvan läheisistä moni on narsisteja ja rajattomia. Se on se syy, miksi he sinne terapiaan menevät. Ei sitä narsistia tai toisen rajoja puskevaa kiinnosta terapia, sehän olisi heidän omista eduista pois opettelua. Toki se terapiaan hakeutuvakin on rajaton, sillä tavalla rajaton, että hänellä ei ole omia rajoja ollenkaan, joten se toisenlainen rajaton on voinut asettua hänen alueelleen.
Narsisti. Rajaton. Mitä vielä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti teillä on rajaton perhe ja lapsi saa nyt vihdoin tarvitsemansa avun. Myöskään tunteiden tunnistaminen ja käsittely ei ole teillä kuulunut kasvatukseen, kun sitä nyt harjoittelee. Kannattaa sinunkin miettiä olisiko terapiasta hyötyä itsellesi?
No niin, tuo on juuri sitä terapiapaskaa, mitä hänkin puhuu. Haloo. Todella turhauttavaa ja loukkaavaa. Mitä tässä yhteydessä tarkoittaa rajaton? Tunteiden tunnistaminen, kenen mittapuun mukaan? Olemme rakastaneet, tukeneet, eläneet hyvin keskiluokkaista ja ns. tavallista elämää. Ei alkoholismia, ei väkivaltaa, hyvin tavanomaista elämää. Ja nyt se on jonkun täysin tuntemattoman terapeutin mukaan jotain muuta. Vastuutonta.
Jos sinua ihan oikeasti kiinnostaisi mitä nuo tarkoittavat ja haluaisit oppia puhumaan samaa kieltä niin netti on täynnä oppimateriaalia. Mm. Ritva Huuskolla on hyviä suomenkielisiä videoita ja Filius ja Filalla. Nyt vaan vaikutta siltä, että olet siilipuolustuksessa eikä sinua kiinnosta oppia tai kehittyä lainkaan. Muiden pitäisi vain hyväksyä sinut keskeneräisyyksinesi ja sitten lapioida kaikki levittämäsi paska.
Ymmärrän mitä aloittaja ajaa takaa. On tavallaan menossa buumi, jossa syyllistetään vanhempia. Miksi sitten vanhemmat eivät saa edelleen syyllistää omia vanhempiaan, vaan tätä pidetään vastuun pakoiluna?
Sama koskee kavereita ja työkavereita. Yksi joukosta kokee ilmapiirin ahdistavana ja etsii syntipukin. Usein tämän syntipukin synnit ovat pieniä, sellaisia joita muut eivät edes lue synneiksi, mutta yksi kokee kaiken kohdistuvan häneen.
Ihmettelen missä on terapoitavan/ syyttäjän vastuu?
Itse olen käynyt, nuori ei katsonut tarpeelliseksi. Hänellä on diagnoosi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun vanhempani eivät edes tiedä, että olen käynyt terapiassa kohta kolme vuotta. Hekin varmasti sanoisivat, että lapsuuteni on ollut ihan tavallinen ja parhaansa ovat tehneet. Ja varmaan ovatkin, mutta persoonallisuushäiriöisen paras ei ole aina kovin kummoinen. Väkivaltaa, alkoholismia tai mitään tällaista ei ollut meilläkään. Oikeastaan aika perinteinen suomalainen lapsuus; isä oli tunnekylmä ja suosi selvästi toisen avioliittonsa lapsia. Äiti oli ailahtelevainen ja rajaton, piti minua uskottunaan pienestä pitäen. Isä ei koskaan pitänyt lupauksiaan, äiti käveli minun toiveideni ja tarpeideni ylitse. Olemme ihan väleissä, mutta kumpikaan heistä ei ole ihminen, jolla uskoutuisin vaikeista asioista tai joilta hakisin tukea. Kaverit ovat minulle läheisempi perhe kuin omat vanhempani. Sisarukset ovat rakkaita, mutta koska meillä ei asioista koskaan puhuttu, emme mekään puhu keskenämme.
Voisin kuvitella äidin tekevän tällaisen aloituksen.
No mutta hienoa, jos olet saanut apua terapiasta. Pitäisiköhän terapiaan ohjata jokainen koululainen siksi, että ihmiset nyt vain ovat ihmisiä ja perheet erilaisia. Ja miksi lapsilla on oikeus sanoa vanhempiaan tunnekylmiksi? Kuinka tunnekylmän ihmisen vaatii sanoa noin? Miksi ihminen ei voi olla tempperamenttinen ja ailahtelevainen, rauhoittavaako pitäisi koko ikänsä syödä?
Ap
Vanhempien ja lapsen suhteessa vanhempi on ollut valta-asemassa. Hänen pitäisi olla lapsen tuki ja turva. Ihan jokainen vanhempi mokaa sen suhteen joskus, mutta jotkut mokaavat liian usein ja liian paljon. Isäni tunnekylmyydellä on ollut vaikutus minuun ja siihen, millaine ylisuorittaja olen. Äitini ailahtelevuus on myös vaikuttanut minuun ja saanut välttelemään konflikteja oman hyvinvointini kustannuksella. Vanhemmat saavat olla sellaisia kuin ovat, mutta heidän pitää hyväksyä se, että se _vaikuttaa heidän lapsiinsa._ Lapsella on oikeus käsitellä sitä omaa kokemustaan ja määrittää aikuisena itse suhde vanhempaansa. Minä vierailen isäni luona noin kaksi kertaa vuodessa, äidin luona ehkä neljästi. Enempää en siinä ympäristössä jaksa, vaikka vanhemmat valittelevat vierailujen vähyyttä.
Kun puhun äidille jostain lapsuudessa tapahtuneesta, hän päivittelee että miten voin tuollaisenkin asian muistaa. Hänelle se on ollut joku normitiistai kesäkuussa 1999, minulle taas merkittävä, minuutta muokkaava kokemus, joka vaikuttaa yhä siihen, miten näen vanhempani tai miten käyttäydyn omissa ihmissuhteissani.
Totta kai vanhemmat vaikuttavat lapsiinsa ja todellakin sellainen ajatus on helppo hyväksyä. Mutta että nyt jossain terapiassa näitä syitä ja seurauksia ja syiden päitä etsitään. Eikö olisi hedelmällisempää keskustella niiden vanhempiesi kanssa rakentavasti ja armollisesti? Tietenkin jos yksisilmäisyytesi vuoksi ja terapeuttisi neuvosta viilennät välisi vanhempiisi, niin ne ovat kyllä neuvoja helvetistä. Terapeuttisi tuskin tulee (ainakaan ilmaiseksi) sänkysi laidalle, jos vaikka sairastut vakavasti.
Ap
Eihän sinun kanssasi voi keskustella rakentavasti, kun olet asettunut väheksymään, mitätöimään ja puolustautumaan. Ehkä teidän kannattaisi puhua terapeutin läsnäollessa, jolloin hän voisi toimia tulkkina ja puheenjohtajana. Kenenkään terapeutin tavoite ei ensisijaisesti ole rikkoa kenenkään välejä, vaan ohjata asiakkaansa terveeseen ympäristöön ja opettaa miten eletään tervettä elämää. Tekisi hyvää sinullekin.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän mitä aloittaja ajaa takaa. On tavallaan menossa buumi, jossa syyllistetään vanhempia. Miksi sitten vanhemmat eivät saa edelleen syyllistää omia vanhempiaan, vaan tätä pidetään vastuun pakoiluna?
Sama koskee kavereita ja työkavereita. Yksi joukosta kokee ilmapiirin ahdistavana ja etsii syntipukin. Usein tämän syntipukin synnit ovat pieniä, sellaisia joita muut eivät edes lue synneiksi, mutta yksi kokee kaiken kohdistuvan häneen.
Ihmettelen missä on terapoitavan/ syyttäjän vastuu?
https://youtube.com/shorts/kimi2tN8Dgs?feature=share
Katsopa sinäkin tuo.
Oma äitini reagoi samoin, kun kaksikymppisenä menin terapiaan. Ihan kuin se mitään auttaisi, että etsitään syyllisiä.
Nyt myöhemmin, kun olen oikeasti toimivassa terapiassa, siellä ei syytetä ketään, mutta osoitetaan, että minulla on syytä kokea vihaa, surua, pettymystä, raivoa, vaillejäämistä, laiminlyödyksitulemisen tunnetta, haikeutta... ja ne tunteet tai pikemmin aiheen niille ovat aiheuttaneet omat rakkaat vanhempani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun vanhempani eivät edes tiedä, että olen käynyt terapiassa kohta kolme vuotta. Hekin varmasti sanoisivat, että lapsuuteni on ollut ihan tavallinen ja parhaansa ovat tehneet. Ja varmaan ovatkin, mutta persoonallisuushäiriöisen paras ei ole aina kovin kummoinen. Väkivaltaa, alkoholismia tai mitään tällaista ei ollut meilläkään. Oikeastaan aika perinteinen suomalainen lapsuus; isä oli tunnekylmä ja suosi selvästi toisen avioliittonsa lapsia. Äiti oli ailahtelevainen ja rajaton, piti minua uskottunaan pienestä pitäen. Isä ei koskaan pitänyt lupauksiaan, äiti käveli minun toiveideni ja tarpeideni ylitse. Olemme ihan väleissä, mutta kumpikaan heistä ei ole ihminen, jolla uskoutuisin vaikeista asioista tai joilta hakisin tukea. Kaverit ovat minulle läheisempi perhe kuin omat vanhempani. Sisarukset ovat rakkaita, mutta koska meillä ei asioista koskaan puhuttu, emme mekään puhu keskenämme.
Voisin kuvitella äidin tekevän tällaisen aloituksen.
No mutta hienoa, jos olet saanut apua terapiasta. Pitäisiköhän terapiaan ohjata jokainen koululainen siksi, että ihmiset nyt vain ovat ihmisiä ja perheet erilaisia. Ja miksi lapsilla on oikeus sanoa vanhempiaan tunnekylmiksi? Kuinka tunnekylmän ihmisen vaatii sanoa noin? Miksi ihminen ei voi olla tempperamenttinen ja ailahtelevainen, rauhoittavaako pitäisi koko ikänsä syödä?
Ap
Vanhempien ja lapsen suhteessa vanhempi on ollut valta-asemassa. Hänen pitäisi olla lapsen tuki ja turva. Ihan jokainen vanhempi mokaa sen suhteen joskus, mutta jotkut mokaavat liian usein ja liian paljon. Isäni tunnekylmyydellä on ollut vaikutus minuun ja siihen, millaine ylisuorittaja olen. Äitini ailahtelevuus on myös vaikuttanut minuun ja saanut välttelemään konflikteja oman hyvinvointini kustannuksella. Vanhemmat saavat olla sellaisia kuin ovat, mutta heidän pitää hyväksyä se, että se _vaikuttaa heidän lapsiinsa._ Lapsella on oikeus käsitellä sitä omaa kokemustaan ja määrittää aikuisena itse suhde vanhempaansa. Minä vierailen isäni luona noin kaksi kertaa vuodessa, äidin luona ehkä neljästi. Enempää en siinä ympäristössä jaksa, vaikka vanhemmat valittelevat vierailujen vähyyttä.
Kun puhun äidille jostain lapsuudessa tapahtuneesta, hän päivittelee että miten voin tuollaisenkin asian muistaa. Hänelle se on ollut joku normitiistai kesäkuussa 1999, minulle taas merkittävä, minuutta muokkaava kokemus, joka vaikuttaa yhä siihen, miten näen vanhempani tai miten käyttäydyn omissa ihmissuhteissani.
Totta kai vanhemmat vaikuttavat lapsiinsa ja todellakin sellainen ajatus on helppo hyväksyä. Mutta että nyt jossain terapiassa näitä syitä ja seurauksia ja syiden päitä etsitään. Eikö olisi hedelmällisempää keskustella niiden vanhempiesi kanssa rakentavasti ja armollisesti? Tietenkin jos yksisilmäisyytesi vuoksi ja terapeuttisi neuvosta viilennät välisi vanhempiisi, niin ne ovat kyllä neuvoja helvetistä. Terapeuttisi tuskin tulee (ainakaan ilmaiseksi) sänkysi laidalle, jos vaikka sairastut vakavasti.
Ap
Se sängynlaidalla olosi ei ole ilmaista, jos sen hinta on heikko mielenterveys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti teillä on rajaton perhe ja lapsi saa nyt vihdoin tarvitsemansa avun. Myöskään tunteiden tunnistaminen ja käsittely ei ole teillä kuulunut kasvatukseen, kun sitä nyt harjoittelee. Kannattaa sinunkin miettiä olisiko terapiasta hyötyä itsellesi?
No niin, tuo on juuri sitä terapiapaskaa, mitä hänkin puhuu. Haloo. Todella turhauttavaa ja loukkaavaa. Mitä tässä yhteydessä tarkoittaa rajaton? Tunteiden tunnistaminen, kenen mittapuun mukaan? Olemme rakastaneet, tukeneet, eläneet hyvin keskiluokkaista ja ns. tavallista elämää. Ei alkoholismia, ei väkivaltaa, hyvin tavanomaista elämää. Ja nyt se on jonkun täysin tuntemattoman terapeutin mukaan jotain muuta. Vastuutonta.
Eiköhän se vastaus ole tässä. Loukkaavaa, jos joku kokee toimintasi rajattomana. Kuinka yllättävää, ei yhtään omaa napaa kaivelevaa tai syyllistämällä manipuloivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun vanhempani eivät edes tiedä, että olen käynyt terapiassa kohta kolme vuotta. Hekin varmasti sanoisivat, että lapsuuteni on ollut ihan tavallinen ja parhaansa ovat tehneet. Ja varmaan ovatkin, mutta persoonallisuushäiriöisen paras ei ole aina kovin kummoinen. Väkivaltaa, alkoholismia tai mitään tällaista ei ollut meilläkään. Oikeastaan aika perinteinen suomalainen lapsuus; isä oli tunnekylmä ja suosi selvästi toisen avioliittonsa lapsia. Äiti oli ailahtelevainen ja rajaton, piti minua uskottunaan pienestä pitäen. Isä ei koskaan pitänyt lupauksiaan, äiti käveli minun toiveideni ja tarpeideni ylitse. Olemme ihan väleissä, mutta kumpikaan heistä ei ole ihminen, jolla uskoutuisin vaikeista asioista tai joilta hakisin tukea. Kaverit ovat minulle läheisempi perhe kuin omat vanhempani. Sisarukset ovat rakkaita, mutta koska meillä ei asioista koskaan puhuttu, emme mekään puhu keskenämme.
Voisin kuvitella äidin tekevän tällaisen aloituksen.
No mutta hienoa, jos olet saanut apua terapiasta. Pitäisiköhän terapiaan ohjata jokainen koululainen siksi, että ihmiset nyt vain ovat ihmisiä ja perheet erilaisia. Ja miksi lapsilla on oikeus sanoa vanhempiaan tunnekylmiksi? Kuinka tunnekylmän ihmisen vaatii sanoa noin? Miksi ihminen ei voi olla tempperamenttinen ja ailahtelevainen, rauhoittavaako pitäisi koko ikänsä syödä?
Ap
Vaatii sen verran tunnekylmän, että aitoa kohtaamista ei tapahdu ja sinun kohdallasi kriteerit täyttyvät. Olet vain omalla kannallasi ja suojaat itseäsi. Ei ole tullut vielä yhtään empatian pilkahdusta lastasi kohtaan. Temperamenttisuus ei myöskään ole mikään lupa paskalle käytökselle ja ailahtelevuus vaurioittaa lasta pahasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun vanhempani eivät edes tiedä, että olen käynyt terapiassa kohta kolme vuotta. Hekin varmasti sanoisivat, että lapsuuteni on ollut ihan tavallinen ja parhaansa ovat tehneet. Ja varmaan ovatkin, mutta persoonallisuushäiriöisen paras ei ole aina kovin kummoinen. Väkivaltaa, alkoholismia tai mitään tällaista ei ollut meilläkään. Oikeastaan aika perinteinen suomalainen lapsuus; isä oli tunnekylmä ja suosi selvästi toisen avioliittonsa lapsia. Äiti oli ailahtelevainen ja rajaton, piti minua uskottunaan pienestä pitäen. Isä ei koskaan pitänyt lupauksiaan, äiti käveli minun toiveideni ja tarpeideni ylitse. Olemme ihan väleissä, mutta kumpikaan heistä ei ole ihminen, jolla uskoutuisin vaikeista asioista tai joilta hakisin tukea. Kaverit ovat minulle läheisempi perhe kuin omat vanhempani. Sisarukset ovat rakkaita, mutta koska meillä ei asioista koskaan puhuttu, emme mekään puhu keskenämme.
Voisin kuvitella äidin tekevän tällaisen aloituksen.
No mutta hienoa, jos olet saanut apua terapiasta. Pitäisiköhän terapiaan ohjata jokainen koululainen siksi, että ihmiset nyt vain ovat ihmisiä ja perheet erilaisia. Ja miksi lapsilla on oikeus sanoa vanhempiaan tunnekylmiksi? Kuinka tunnekylmän ihmisen vaatii sanoa noin? Miksi ihminen ei voi olla tempperamenttinen ja ailahtelevainen, rauhoittavaako pitäisi koko ikänsä syödä?
Ap
Vanhempien ja lapsen suhteessa vanhempi on ollut valta-asemassa. Hänen pitäisi olla lapsen tuki ja turva. Ihan jokainen vanhempi mokaa sen suhteen joskus, mutta jotkut mokaavat liian usein ja liian paljon. Isäni tunnekylmyydellä on ollut vaikutus minuun ja siihen, millaine ylisuorittaja olen. Äitini ailahtelevuus on myös vaikuttanut minuun ja saanut välttelemään konflikteja oman hyvinvointini kustannuksella. Vanhemmat saavat olla sellaisia kuin ovat, mutta heidän pitää hyväksyä se, että se _vaikuttaa heidän lapsiinsa._ Lapsella on oikeus käsitellä sitä omaa kokemustaan ja määrittää aikuisena itse suhde vanhempaansa. Minä vierailen isäni luona noin kaksi kertaa vuodessa, äidin luona ehkä neljästi. Enempää en siinä ympäristössä jaksa, vaikka vanhemmat valittelevat vierailujen vähyyttä.
Kun puhun äidille jostain lapsuudessa tapahtuneesta, hän päivittelee että miten voin tuollaisenkin asian muistaa. Hänelle se on ollut joku normitiistai kesäkuussa 1999, minulle taas merkittävä, minuutta muokkaava kokemus, joka vaikuttaa yhä siihen, miten näen vanhempani tai miten käyttäydyn omissa ihmissuhteissani.
Totta kai vanhemmat vaikuttavat lapsiinsa ja todellakin sellainen ajatus on helppo hyväksyä. Mutta että nyt jossain terapiassa näitä syitä ja seurauksia ja syiden päitä etsitään. Eikö olisi hedelmällisempää keskustella niiden vanhempiesi kanssa rakentavasti ja armollisesti? Tietenkin jos yksisilmäisyytesi vuoksi ja terapeuttisi neuvosta viilennät välisi vanhempiisi, niin ne ovat kyllä neuvoja helvetistä. Terapeuttisi tuskin tulee (ainakaan ilmaiseksi) sänkysi laidalle, jos vaikka sairastut vakavasti.
Ap
Kuten vanhempieni kuvauksista voinee päätellä, ei hedelmällinen ja rakentava keskustelu ole heidän kanssaan mahdollista. Äiti vetäisi marttyyrinkruunun päähänsä ja olisi tilanteessa uhri, isä ohittaisi minut täysin. Ajautuisin taas siihen lapsen asemaan. Rakentava keskustelu vaatii sitä, että vanhempi on valmis myöntämään toimineensa väärin ja pyytää sitä anteeksi. Eikä piiloudu "kyllä minä parhaani tein" -selittelyn taakse. Pelkästään omien mokien myöntäminen saa lapsen kokemaan itsensä kuulluksi ja nähdyksi, mikä parantaa suhdetta.
Terapeuttini ei ole neuvonut minua viiltentämään välejäni vanhempiini. Välimme ovat olleet etäiset suunnilleen siitä asti, kun olen täyttänyt 10 vuotta. Siihen mennessä olin jo oppinut, etteivät vanhemmat osaa tai halua tukea minua, ja olin oppinut vetäytymään vuorovaikutuksesta heidän kanssaan silloin, kun en ollut iloinen ja miellyttävä heidän mielestään. Nyt minun ei vain ole pakko viettää enää aikaa heidän kanssaan, enkä ikävöi heitä ollessamme erossa. Minulla ON läheisiä ihmissuhteita ja tukiverkko, mutta he ovat ystäviä, eivät vanhempani. Henkisen perheensä voi onneksi valita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän mitä aloittaja ajaa takaa. On tavallaan menossa buumi, jossa syyllistetään vanhempia. Miksi sitten vanhemmat eivät saa edelleen syyllistää omia vanhempiaan, vaan tätä pidetään vastuun pakoiluna?
Oma vanhempani on kyllä syyllistänyt omia vanhempiaan koko minun elämäni ajan eli 40 vuotta ja ihan aiheesta. Ei se kiellettyä ole. Kun vain olisikin tehnyt sen ammattilaisen avulla ja käsitellyt ne traumansa sen sijaan, että syyti ne omien lastensa niskaan.
Mä kävin nuorena aikuisena terapiassa ja siinä oli myös vaihe, jolloin syyttelin vanhempiani.
Oman äidin reaktio asiaan oli aika samantyylinen kuin ap. Oli loukkaantunut puheistani, olimmehan "normaali hyvä perhe".
Toi syyttely ja viha oli välivaihe, auttoi mua irtautumaan lapsuudenkotini haitallisiksi kokemustani tavoista.
Äitini pitää sitä kypsymisen merkkinä ja sitä se kai on, mutta eri tavalla kuin hän luulee. Edelleen mä näen puutteet samoin kuin silloin kun vihaisena niistä puhuin. Oon vaan hyväksynyt, ettei äitini sitä näe samoin ja irtaantunut elämään elämääni aikuisena ihmisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, lapsesi on oma yksilönsä. Hänellä on oma kokemusmaailmansa ja minuutensa. Älä tuuttaa hänelle omaasi. Anna hänelle tilaa olla oma itsensä ja rakasta ja kannusta sitä lasta. Hänen tarpeensa pitää tehdä näkyviksi eikä polkea maahan, kuten nyt teet. Näitä asioita se lapsi siellä terapiassa käsittelee ja koska sinä olet hänen elämänsä merkityksellisin ihminen, totta kai siellä käsitellään suhdetta sinuun. Sitä ei yritetä tehdä tuomaroimalla vaan tarkastelemalla faktoja ja sitä, miten ne faktat ovat muovanneet lastasi ja vinoonmenemisiä yritetään nyt oikaista, että lapsesi saisi elää terveenä ja mahdollisimman onnellisena.
Vaikea ymmärtää vanhempaa, jonka mielestä lapsen terapiassakäynti on jotenkin paha asia tai turhaa. Monesti se vaan vaatii paljon lisää elinvuosia ja niiden tuomaa elämänkokemusta ja itsenäisyyttä vanhemmista, että terapia auttaa ihan todenteolla.
Itse asiassa todella monen terapiaan hakeutuvan läheisistä moni on narsisteja ja rajattomia. Se on se syy, miksi he sinne terapiaan menevät. Ei sitä narsistia tai toisen rajoja puskevaa kiinnosta terapia, sehän olisi heidän omista eduista pois opettelua. Toki se terapiaan hakeutuvakin on rajaton, sillä tavalla rajaton, että hänellä ei ole omia rajoja ollenkaan, joten se toisenlainen rajaton on voinut asettua hänen alueelleen.