Yksi ote elämästä

Yksinäisyys on se ainoa olotila jolla on merkitystä. Minun elämäni, toiveeni kuin vain pistokkaita jotka on istutettu ilmaan. Koti, paikka jossa makaat lattialla valkealla matollasi, katsot satavuotista koivua ja haluaisit hypätä ikkunasta sen lehvien lempeässä todistuksessa. Kertoisit lapsellesi sinun olevan tuossa koivussa ja aina kun hän kaipaa lohtua olisi koivu häntä varten. Mutta Koivu ei korvaa surua, sitä todistusta että sinun oli hypättävä koska kannoit niin suurta tuskaa, kyvyttömyyttä iloon ja elämään joka kestäisi. Sen tiedon jättäisit lapsellesi. Tiedon äidistä, joka ei jaksanut murtui, oli vain lasia kaiken näennäisen tietonsa ja voimansa alla. Ja hylkäsi hänet.

Mutta en jaksa enää hymyillä, olla niin kuin olisin voittanut, saanut toisen jalkani tukevasti kantavalle polulle. En jaksa kantaa naamiota jonka alla piilotan vain surua ja yksinäisyyttä.

Niin monta ihmistä elämässäni, mutta ei yhtäkään joka voisi olla läsnä kun toivon naamio on pudotettu.

Huokaisen syvään, pesen kasvoni jääkylmällä vedellä niin monta kertaa ettei tuskan jälkiä enää näy. Kannan sangot ikkunan eteen eteen, otan käteeni rätin ja kiillotan ikkunani puhtaaksi toivoen, että vielä joku päivä kestävä valo voisi ne läpäistä.