Lue keskustelun säännöt.
Miten te yksinasumiseen ja -olemiseen tottuneet naiset pystyitte lopulta aloittamaan yhdessä asumisen sopivan miehen löydyttyä?
14.05.2023 |
Puhutaan niin paljon suhteen asioissa, että toinen kaipaa "omaa aikaa", miten te naiset löysitte takaisin sen tasapainon, että halusitte lopulta muuttaa yhteen sen sopivan miehen kanssa?
Eli omaa aikaa saa myös parisuhteessakin, kunhan vain asioista puhutaan yhdessä?
Kommentit (41)
Jotkut naiset ovat sanoneet että tykästyivät siihen yksioloon vähitellen, ja siksi eivät kaipaa ketään rinnalle. Joskus kuitenkin löytyy joku, jonka kanssa voisi sopia hyvin yhteen. Silloin alkaa rajojen etsintä suhteessa.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mahtaako löytyä semmosta... Hyi helvetti ajatuksenakin
No mä en pystynyt ja onneksi tajusin sen. Olen iloinen vanhapiikatäti. Nuorempana kyllä seurustelin mutta asuin aina yksin.
Vierailija kirjoitti:
Mahtaako löytyä semmosta... Hyi helvetti ajatuksenakin
Miksi? Voisitko avata vähän?
Löysin omaa aikaa tarvitsevan miehen. Asumme yhdessä, mutta meillä on aika lailla omat ystävät ja harrastukset. Käymme myös lomilla usein erikseen, joskus toki yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mahtaako löytyä semmosta... Hyi helvetti ajatuksenakin
Miksi? Voisitko avata vähän?
En osaa kuvitella miten onnistuisi. Oman tilan ja ajan tarve on rajaton. Kun on vihdoin saanut oman reviirin niin sille ei korkeintaan ota kuin jonkun käymään parittelun ajaksi, nekin tarpeet on jo unohtuneet.
Tapasin nykyisen mieheni kun olin 32 ja hän samoin 32. Kumpikaan meistä ei ollut koskaan seurustellut kenenkään kanssa. Erinäisiä tapailusuhteita ja säätöjä oli ollut. Olimme kumpikin asuneet omillamme 18-vuotiaista saakka.
Silti mieheni sujahti elämääni ja kotiini kuin olisi aina siinä ollut. Minulla oli jo valmiiksi asunto johon mahtui kaksi aivan hyvin. Jonkin aikaa etsimme uutta, yhdessä valittua asuntoa, mutta sitten tajusimme että emme löytäisi yhtä kivaa ja hyvällä paikalla, joten jäimme sitten minun asuntooni, jossa sitten tuli meidän kotimme.. Mies toi tavaroitaan sinne ja hänellä oli alusta asti siellä tilaa ja sananvaltaa. Ei ollut koskaan sellaista tunnetta että hän olisi ollut vain vierailulla.
Meidät molemmat yllätti miten helppoa oli tottua asumiseen jonkun kanssa. Mitään ristiriitoja ei ollut, vain mukavia hetkiä.
Kun homma toimii niin se todella toimii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole aloittanut.
Pian on vuosikymmen suhdetta takana omissa asunnoissa asuen.
Valitsemalla kumppanin, jonka seurassa on on miellyttävä olla ja jolla on suurinpiirtein samanlainen käsitys yhdessäasumisesta (esim. käsitys siisteystasosta, siitä kuinka usein kutsutaan vieraita, kuinka kunnioitetaan toisen omaa aikaa jne.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rehellisesti sanottuna en pystyisikään asumaan kenenkään kanssa saman katon alla. Unelmani olisi löytää mies, joka haluaisi asua eri osoitteessa.
Onko tuossa ongelmaa, jos oikeasti sopiva mies (tai nainen) löytyy? - Itse olen kyllä mies (, enkä siis varsinaisesti tämän avauksen kohde ryhmää) mutta kun olen vuosia asunut ja elänyt yksin, enkä ikinä parisuhteessa saman katon alla, niin huomaan yhä useammin ajattelevani, että miksi oikeastaan koskaan haluaisinkaan asua kenenkään kanssa saman katon alla? - Toki, jos tarkoitus ja haave olisi elää josksu vielä lapsiperhe arkea niin ymmärtäsin paremmin mutta kahden aikuisen (olen 40+ vuotias) parisuhteessa, niin miksi pitäisi asua ja elää samassa osoitteessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin asunut yksin lapsieni kanssa reilut seitsemän vuotta, nykyinen kumppanini lähes 15 vuotta leskenä kahden lapsensa kera (molemmilla ollut joitakin suhteita tällä ajalla, mutta ei yhtäkään sellaista josta olisi tullut oikeasti vakavampaa) ennen kuin tavattiin ja parin vuoden tuntemisen jälkeen muutettiin yhteen.
Tykkäsin eron jälkeen olla itsekseni kotona (lasten kera), koska ex oli ollut sekä enemmän ja vähemmän masentunut, raskas ja melko vaativa ja jatkuvasti tyytymätön. Pidemmän päälle huomasin kuitenkin vaipuvani kotona tietynlaiseen passiivisuuteen (add), joka rasitti itseäni. Nykyinen kumppanini on positiivinen ja energinen ja itsekin olen toimintakykyisempi hänen läsnäollessaan, ja samalla hän kuitenkin antaa minun olla ihan oma passiivinen itseni jos sillä tuulella olen. Hän hyväksyy minut täysin omana itsenäni, mutta hänen seurassaan olen kyllä se parempi versio itsestäni. Ja samoin hän taas sanoo, että minun kanssani osaa vihdoin rauhoittua ja nauttia pienistä asioista.
Täydennämme siis toisiamme!
Vierailija kirjoitti:
Jotkut naiset ovat sanoneet että tykästyivät siihen yksioloon vähitellen, ja siksi eivät kaipaa ketään rinnalle. Joskus kuitenkin löytyy joku, jonka kanssa voisi sopia hyvin yhteen. Silloin alkaa rajojen etsintä suhteessa.
AP
Onko aina pakko muuttaa yhteen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei parisuhteessa tarvitse asua yhdessä, vaikka olisi kuinka sopiva mies tai nainen.
En oikein tajua. Miksi pitäisi edes asua yhdessä? Onko joku kustannuskysymys?
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajua. Miksi pitäisi edes asua yhdessä? Onko joku kustannuskysymys?
Ihmettelen myös, että jos kerran ollaan totuttu asumaan yksin ja tykätään asua yksin, niin eikö olisi vain kätevää, että molemmilla on omat asunnot, joissa tarvittaessa VOI olla itsekseen ilman että täytyy tehdä mitään omituisia järjestelyjä. Ja yhdessäkin voi viettää paljon aikaa tiiviisti - olla välillä toisen, välillä toisen luona, että eihän ne omat asunnot myöskään estä tiivistä yhdessäoloa silloin, kun sellaista kaipaa.
Etenkään aikuisiällä ei jaksa sellaista, että omia kavereita täytyy aina nähdä baarissa, ja jos toinen kaipaa yksin oloa, täytyy toisen keksiä itselleen jotain tekemistä kodin ulkopuolella, ja sitten jos molemmat haluaisivat omaa aikaa samaan aikaan, on se aina jotenkin puolittaista, kun kumpikin möllöttää asunnon eri puolilla. Kätevää vaan, että on kaksi asuntoa, joissa voi tarvittaessa molemmat saada omaa aikaa helposti.
Ihan ensiarvoista on se, että kummankin piintyneet elintavat sopivat yhteen. Muuten on kriisi valmis jo parin viikon jälkeen.
Eli pitää olla samanlainen käsitys siisteydestä, siivoamisesta ja muusta huushollin hoidosta, oman tilan tarpeesta, hiljaisuuden/äänen tuottamisen tarpeesta, kaverien ym. käynneistä ja olemisesta kotonaan, yö- ja päivärytmiä sekä ruokailutapoja unohtamatta.
Eli tässä on valtava määrä pieniä aaioita, jotka voivat joutua törmäyskurssille.
Sellainen ei käy, että kumpikaan joutuu tekemään jatkuvasti kompromisseja ja mukautumaan toisen tapoihin.
Vierailija kirjoitti:
No mä en pystynyt ja onneksi tajusin sen. Olen iloinen vanhapiikatäti. Nuorempana kyllä seurustelin mutta asuin aina yksin.
En tiedä mitään vastenmielisempää sanaa kuin vanhapiika. Miten joku voi kutsua itseään tuolla sanalla. Huh huh.
Olen asunut pitkään yksin. Pedantilla miehellä olisi kestämistä, jos asuisimme yhdessä. Vaatteita siellä täällä, kirjakasoja samoin, kaikenlaisia tavaroita. Varmaan pitäisi etsiä samanlainen huoleton asuja kumppaniksi. Uskoisin, että silloin yhteiselo olisi hauskaa.
Ei se ole noin yksioikoista, kyllä sitä on valmis kun siltä tuntuu.