Lue keskustelun säännöt.
Se hetki kun huomaat, että lapsi kasvaa aikuisuuteen ja etääntyy vanhemmistaan...
29.04.2023 |
....hetki jolloin on vaikeaa saada lapseensa kontaktia, lapsi muuttaa pois lapsuudenkodistaan, lähtee varusmiespalvelukseen, hankkii oman asunnon, ja sydämeen sattuu vaikka tietää että näin sen kuuluukin mennä. En tiennyt että vanhempana oleminen saattaa olla näinkin haikeata, vaikka tokikin tiesin että lapset on meillä vain "lainassa". 20 vuotta meni kiireessä kaikkea mahdollista lapsen eteen tehdessä, ja nyt tuntuu kotipesä niin tyhjältä. Ihan kuin lapsen aikuistumisriitti olisi tapahtunut puolessa vuodessa, eikä oma keski-ikäinen pääni ehdi asiaan mukaan. Olo on surullinen vaikka tiedänkin, että olen rohkaissut ja puskenut poikaseni pesästä lentoon.
Kommentit (28)
Ei nuo mihinkään ole etääntyneet, itsenäistyneet vain mutta se on eri asia. Positiivinen.
Joka päivä tulee viestiä tai videopuheluita vaikka ikää noilla jo 21-41v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan se iso kriisi vanhemmillekin ja aikuistuessaan lapsi huomaa olevan sa paljon fiksumpi kuin vanhempansa. Kyllä siinä painetaan lyttyyn vanhempien elämäntyö, sinne meni omat nuoruusvuodet.
Kun lapsi sitten valitsee erilaisen elämänkatsomuksen tai elämänsuunnan, ne kaikki heijastuvat vanhempiensa elämään kriisinä enemmän kuin lapsi arvaakaan.
Kokemuksesta voin sanoa, että ei tuossa vaiheessa vielä etäännytä. Ovat kuitenkin vielä tosi nuoria. Mutta siinä 25-30 v alkaa se kunnon irtaantuminen kun saavat perhettä, vakituinen kumppani tuöelämä kutsuu ja se lopullinen irtaantumisvaihe (se tulee siinä 25-27 v tietämissä , ainakin meillä) jolloin ilmeisesti käyvät läpi jonkin prosessin. Toki edelleen hyvät välit mutta selkeästi heillä oma elämä. Se tuntuu joskus itsestä sillai että okei...ei minua tarvita enää. Mutta sillai sen elämän kuuluu mennä.
Vierailija kirjoitti:
Kokemuksesta voin sanoa, että ei tuossa vaiheessa vielä etäännytä. Ovat kuitenkin vielä tosi nuoria. Mutta siinä 25-30 v alkaa se kunnon irtaantuminen kun saavat perhettä, vakituinen kumppani tuöelämä kutsuu ja se lopullinen irtaantumisvaihe (se tulee siinä 25-27 v tietämissä , ainakin meillä) jolloin ilmeisesti käyvät läpi jonkin prosessin. Toki edelleen hyvät välit mutta selkeästi heillä oma elämä. Se tuntuu joskus itsestä sillai että okei...ei minua tarvita enää. Mutta sillai sen elämän kuuluu mennä.
Mulla kans tapahtui tuo kunnollinen irtaantuminen 25 ikävuoden kieppeillä. Mm. yökyläilyt kotiin vähenivät. Aiemmin olin vanhempien luona keskimäärin joka toinen viikonloppu + lomat. Se varmasti vaikutti myös, että muutin tuossa iässä poikaystävän kanssa yhteen. Ja vaikka olen sittemmin eronnut hänestä ja yhä asun yksin, niin en kaipaile useastikaan takaisin lapsuudenkotiin. Mulla on oma elämä isossa kaupungissa ja raskas työ vielä. Ei siellä kotikylällä muutenkaan ole mitään tekemistä. Vanhempia näen kuitenkin vähintään kerran kuussa ja soitellaan kuitenkin tiheämmin.
En ainakaan aijo roikkua lapsessa ja antaa kokoajan ymmärtää miten pitäisi asua äidin kanssa tai vähintään jatkuvasti käydä . Kuten äitini tekee. Ei ole koskaan meistä lapsista kyennyt päästämään irti kunnolla. Onhan se varmasti haikeaakin kun pesä tyhjenee ja tuo teini lähtee siivilleen,mutta niin sen pitää mennä .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ainakaan aijo roikkua lapsessa ja antaa kokoajan ymmärtää miten pitäisi asua äidin kanssa tai vähintään jatkuvasti käydä . Kuten äitini tekee. Ei ole koskaan meistä lapsista kyennyt päästämään irti kunnolla. Onhan se varmasti haikeaakin kun pesä tyhjenee ja tuo teini lähtee siivilleen,mutta niin sen pitää mennä .
Miehen suvussa on aikamiespoika joka asuu kotona vanhempien luona syrjäytyneenä ja ikää kohta 40 v. Ei sekään ihan ok ole.
Niin, jos muistelee miltä tuntui itse lähteä kotoa, niin sitähän ei edes tajua että on lähtemässä, haluaa vaan sinne uuteen kämppään, uuteen elämään, koska tuntee itsensä aikuiseksi, ja sitä siis onkin, vaikka nuori sellainen... Kyllä se sieltä tulee takaisia tervehtimään ja taas lähentyy kun on sen aika, jos vain täytät elämäsi itsekin uusilla jutuilla, niin ettei lapsen tarvitse huolehtia siitä nautitko itse elämästäsi. Ja sitten tulee ehkä vielä joskus lapsenlapset... Voimia, ei ole helppo vaihe! On ok surra.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vuoroviikkovanhemmilla on tyhjän pesän syndroomaan jos vuosien harjoitus. Ei tule yhtäkkiä.
Tuosta etääntymisestä: minäkin etäännyin voimakkaasti siinä 25-30 välillä, mutta omia lapsia saatuani lähennyin taas etenkin äitini kanssa. Näitä vaiheita tulee ja menee, ei auta kuin sopeutua itse kunkin. Ihminen tottuu niin nopeasti, kohta ap et enää oikein osaa kuvitella aikaa kun lapsi asui vielä kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos lapsi etääntyy niin se kertoo vanhemmista aika paljon.
Sanotaanko että siihen on syynsä.
Tämä. Varsinkin kun huomaa puskeneensa lapsen maailmalle niin kovin vajavaisin tiedoin, ja sitten kun yrittää tehdä korjausliikettä tässä vaiheessa, ja lapsi viis veisaa niistä ohjeista, saan kuulla olevani vain saarnaava mutsi. Ihan lähtien nyt siitä, että mitä siihen oman elämänsä järjestelyyn kuuluu, asunnon vuokraamisen yksityiskohdat, saako lähteä varusmiesaikana ulkomaille lomilla, ja jos lähtee niin kannattaisko katsoa, että jonkunlainen matkavakuutus olisi voimassa jne. Eli ihan tämmöstä perussettiä, mikä jokaisella ainakin keski-ikäisellä on jo tiedossa. Mutta kun se parikymppinen pitää mistä hyvänsä asiasta huomauttamista saarnaamisena, että mutsi vaan ragee. Ja sit jos jotain sattuiskin, niin mitä sitä sitten voisi etäältä edes tehdä, jos muksu on toisella puolella maailmaa. Viimeksi kun siellä reissussa hajosi puhelin, jossa oli paluulennon matkaliput. Sillä kertaa löytyi onneksi rahoittaja uuden puhelimen ostamiseen, mutta oli tukala tilanne että ehtiikö ottaa sovellukset uudessa luurissa haltuunsa ennen lennon lähtöä. Mut juu, jannulla ei niin huolta huomisesta, minä vaan äitinä sydän vereslihalla seurailen että mihin kaikkiin tilanteisiin muksu ittensä saattaa järjestellä. Ja vielä, muistan että joskus pikkulapsiaikoina joku saattoi sanoa: Pienen lapsen kanssa on pienet murheet, mutta isompana tulee isommat murheet. Tuolloin vihasin tätä kuulemaani, mutta tottahan se oli. -AP-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
niin,se on jännä juttu,kun se lapsi tuntuu monesti vielä siltä tietyn ikäiseltä pieneltä,vaikka se olis jo kasvanu aikuiseks :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se hehkeä puna kun näkee tyttären saaneen eka kerran dikkiä.
On normaalia, että nuori lähtee elämään omaa elämäänsä.
On myös normaalia, että äidille tulee siitä haikea fiilis, kyynelkin saa vierähtää, jos siltä tuntuu.
Juuri tuon takia omaa elämää ei saa rakentaa vain lasten varaan. Pitää olla niitä omia mielenkiinnon kohteita. Lapset ovat lainassa ja heillä on aikuisena täysin oma elämä. En tajua tuota tyhjän pesän syndroomaa, en mitenkään. Eikö voisi iloita että kasvatustyö on valmista ja olla iloinen nuoren itsenäistymisestä? Ei sitä lapsen elämää saa hallita pätemällä ja antamalla "neuvoja" (käskyjä) miten toimia jollei nimenomaan apua/näkökulmia kysytä.
Odotin, että laittaaa hijaaabin mutta alkoiki myymään itseään. Pommac pullot lensi nurkkaan, tuli Alkon pullot. Näin on hyvää.
Annika Naiivila.
Vierailija kirjoitti:
Juuri tuon takia omaa elämää ei saa rakentaa vain lasten varaan. Pitää olla niitä omia mielenkiinnon kohteita. Lapset ovat lainassa ja heillä on aikuisena täysin oma elämä. En tajua tuota tyhjän pesän syndroomaa, en mitenkään. Eikö voisi iloita että kasvatustyö on valmista ja olla iloinen nuoren itsenäistymisestä? Ei sitä lapsen elämää saa hallita pätemällä ja antamalla "neuvoja" (käskyjä) miten toimia jollei nimenomaan apua/näkökulmia kysytä.
Mulle tuli tuo tyhjän pesän syndrooma vasta siinä kun tekivät lopullisen irtaantumisen. Ihan luonnollista. Pakko antaa olla ja heidän elää omaa elämäänsä. Olen hyvin varovainen puuttumaan heidän elämäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Ei nuo mihinkään ole etääntyneet, itsenäistyneet vain mutta se on eri asia. Positiivinen.
Joka päivä tulee viestiä tai videopuheluita vaikka ikää noilla jo 21-41v
Olet todella onnekas!
Eiköhän lapsi palaa joskus asiaan. Mutta varmaan armeijasta ei pääse. Ja jos on opiskelu joka vie huomion tai työ. Ehkä kaverit / harrasteet vievät jonkin osan ajasta ja asioiden hoito, kodin hoito. Ja uudet asiat.