Se hetki kun huomaat, että lapsi kasvaa aikuisuuteen ja etääntyy vanhemmistaan...

Vierailija kirjoitti:

Niin, jos muistelee miltä tuntui itse lähteä kotoa, niin sitähän ei edes tajua että on lähtemässä, haluaa vaan sinne uuteen kämppään, uuteen elämään, koska tuntee itsensä aikuiseksi, ja sitä siis onkin, vaikka nuori sellainen... Kyllä se sieltä tulee takaisia tervehtimään ja taas lähentyy kun on sen aika, jos vain täytät elämäsi itsekin uusilla jutuilla, niin ettei lapsen tarvitse huolehtia siitä nautitko itse elämästäsi. Ja sitten tulee ehkä vielä joskus lapsenlapset... Voimia, ei ole helppo vaihe! On ok surra.

Kiitos! Jotain tämänkaltaista kommenttia odotinkin. Lähdin itsekin jo alle 20-kymppisenä kotoa pois, pikkuhiljaa siirtymällä poikaystävän asuntoon, tavara kerrallaan, kunnes kaikki päivittäistarpeeni oli sinne siirtyneet. Nyt vasta oman lapseni lähdön myötä itse ymmärrän miltä tuo on omille vanhemmille tuntunut. Tämä tunne vaan on itselleni niin outo, samaan aikaan haikeutta ja ikävää, ja kuitenkin pitää pusertaa sekin tunne itsestään että jälkikasvu pärjää omillaan. Olisko se kaikkein karvain tunne tässä ehkä se, että lapseni ei minua kaipaa samalla tavalla kuin minä lastani. Olen siis tehtäväni tehnyt ja nyt pitää ise löytää jotain uutta sisältöä elämään.

Itsekin välillä haikeana suren tuota vaihetta jo etukäteen. Ja lapseni on vasta 4v ja vie minulta mielenterveyden käytöksellään, niin silti.

Vierailija kirjoitti:

Tämä. Varsinkin kun huomaa puskeneensa lapsen maailmalle niin kovin vajavaisin tiedoin, ja sitten kun yrittää tehdä korjausliikettä tässä vaiheessa, ja lapsi viis veisaa niistä ohjeista, saan kuulla olevani vain saarnaava mutsi. Ihan lähtien nyt siitä, että mitä siihen oman elämänsä järjestelyyn kuuluu, asunnon vuokraamisen yksityiskohdat, saako lähteä varusmiesaikana ulkomaille lomilla, ja jos lähtee niin kannattaisko katsoa, että jonkunlainen matkavakuutus olisi voimassa jne. Eli ihan tämmöstä perussettiä, mikä jokaisella ainakin keski-ikäisellä on jo tiedossa. Mutta kun se parikymppinen pitää mistä hyvänsä asiasta huomauttamista saarnaamisena, että mutsi vaan ragee. Ja sit jos jotain sattuiskin, niin mitä sitä sitten voisi etäältä edes tehdä, jos muksu on toisella puolella maailmaa. Viimeksi kun siellä reissussa hajosi puhelin, jossa oli paluulennon matkaliput. Sillä kertaa löytyi onneksi rahoittaja uuden puhelimen ostamiseen, mutta oli tukala tilanne että ehtiikö ottaa sovellukset uudessa luurissa haltuunsa ennen lennon lähtöä. Mut juu, jannulla ei niin huolta huomisesta, minä vaan äitinä sydän vereslihalla seurailen että mihin kaikkiin tilanteisiin muksu ittensä saattaa järjestellä.  Ja vielä, muistan että joskus pikkulapsiaikoina joku saattoi sanoa: Pienen lapsen kanssa on pienet murheet, mutta isompana tulee isommat murheet. Tuolloin vihasin tätä kuulemaani, mutta tottahan se oli. -AP-

Kuulostaa vähän autistiselta.

Meillä tulee menemään kans just noin, ei ole saanut IKINÄ neuvoa, koska kaikesta joko minäkuva romahtaa tai sitten tulee raivari tai sitten ei kuunnella muuten vain. 15v. poika. Tyttö on normaali. Saa sentäs ohjeistaa ja neuvoa, niihin tulee sit vain joo joo, jos ei nappaa (tai halua osoittaa sitä).

Rupesin juomaan hirveet määrät alkoholia kun poika muutti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Ainut asia mikä auttoi siihen tyhjyyden tunteeseen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä. Varsinkin kun huomaa puskeneensa lapsen maailmalle niin kovin vajavaisin tiedoin, ja sitten kun yrittää tehdä korjausliikettä tässä vaiheessa, ja lapsi viis veisaa niistä ohjeista, saan kuulla olevani vain saarnaava mutsi. Ihan lähtien nyt siitä, että mitä siihen oman elämänsä järjestelyyn kuuluu, asunnon vuokraamisen yksityiskohdat, saako lähteä varusmiesaikana ulkomaille lomilla, ja jos lähtee niin kannattaisko katsoa, että jonkunlainen matkavakuutus olisi voimassa jne. Eli ihan tämmöstä perussettiä, mikä jokaisella ainakin keski-ikäisellä on jo tiedossa. Mutta kun se parikymppinen pitää mistä hyvänsä asiasta huomauttamista saarnaamisena, että mutsi vaan ragee. Ja sit jos jotain sattuiskin, niin mitä sitä sitten voisi etäältä edes tehdä, jos muksu on toisella puolella maailmaa. Viimeksi kun siellä reissussa hajosi puhelin, jossa oli paluulennon matkaliput. Sillä kertaa löytyi onneksi rahoittaja uuden puhelimen ostamiseen, mutta oli tukala tilanne että ehtiikö ottaa sovellukset uudessa luurissa haltuunsa ennen lennon lähtöä. Mut juu, jannulla ei niin huolta huomisesta, minä vaan äitinä sydän vereslihalla seurailen että mihin kaikkiin tilanteisiin muksu ittensä saattaa järjestellä.  Ja vielä, muistan että joskus pikkulapsiaikoina joku saattoi sanoa: Pienen lapsen kanssa on pienet murheet, mutta isompana tulee isommat murheet. Tuolloin vihasin tätä kuulemaani, mutta tottahan se oli. -AP-

Kuulostaa vähän autistiselta.

Meillä tulee menemään kans just noin, ei ole saanut IKINÄ neuvoa, koska kaikesta joko minäkuva romahtaa tai sitten tulee raivari tai sitten ei kuunnella muuten vain. 15v. poika. Tyttö on normaali. Saa sentäs ohjeistaa ja neuvoa, niihin tulee sit vain joo joo, jos ei nappaa (tai halua osoittaa sitä).

No meillä myös ohjattiin jo eskarissa hakeutumaan tutkimuksiin, koska poika ei kuulemma pystynyt keskittymään siellä ohjattuun toimintaan, vaan pää kääntyili etupenkkirivissä katselemaan niitä takapenkkiriviläisiä. Hänelle oli annettu joku pieni pallo puristeltavaksi ja sillä saatiin sitten ohjattua huomionsa varsinaiseen aiheeseen. Silloin aikoinaan ei sitten kuitenkaan saatu järjesteltyä Turun kaupungin palvelujen kanssa sopivaa vastaanottoaikaa sille, että pojasta olisi päästy tekemään jotain mahdollista diagnoosia. Kas, kun noita aikoja olisi ollut vain virka-aikana, jolloin minä itsekin viranhaltijana ja viranomaisena olin töissä. No, saatiin sitten soviteltua tilanne siten, että opiskelijat moniammatillisessa työryhmässä Turun yliopistossa treffasivat meitä useaan otteeseen iltaisin. Poikaa testailtiin vaikka miten, en itse voinut olla niissä tilanteissa paikalla, mutta sen sijaan minut vietiin erilliseen tilaan tekemään ties mitä tehtäviä. Mieleenpainuvin niistä ehkä sukupuun rakentaminen. Omalta sukuni osalta osasin niitä oksia lisätä siltä istumalta ainakin 150 vuotta taaksepäin, mutta ulkomaalaisen isänsä osalta pääsin vain 100 vuoden takaisiin henkilöihin. Kaikki nämä monet lukemattomat sessiot siellä yliopistolla tuntuivat ihan tyhjänpäiväisiltä, mutta en uskaltanut niistä kieltäytykään, koska aavistelin että lasu saattaa puuttua tilanteeseen, mikäli jättäisin menemättä. No, viimeinkin moniammatillinen ryhmä kokoontui, istuttiin siellä yliopiston tiloissa ringissä kaikki omilla tuoleillamme kuuntelemassa poikani pitkällisten tutkimusten tuloksia: No siis tulos oli se, ettei mikään pojassa viittaa mihinkään sellaiseen, että olisi edes lähellä jonkun neurokirjon asteikkoa. Näine hyvineen hänet siis toivotettiin tervetulleeksi aloittamaan ensimmäistä kouluvuottaan ala-asteella. Kyllä mä vieläkin mietin että mikä siellä eskarissa lapsen osalta meni pieleen, että ravattiin viikoittain noissa tutkimuksissa yliopistolla. Todistelemassa siis sitä, että poika ei ole edes mitenkään erityisen vilkas tai eläväinen, saati sitten että tekis muille lapsille jotain jäynää. Ja se toinen tilanne tuli sitten iltapäiväkerhossa alakoulun oppituntien jälkeen: Pyydettiin hakemaan tai lähettämään poika kotiin, koska oli väitetysti loukannut toista lasta kutsumalla häntä läskiksi. No, tein sitten työtä käskettyä, keskeytin työpäiväni ja hain pojan kotiin. Puhutin poikaa, eikä hänellä ollut mitään ajatusta moisesta tilanteesta. Kerroin että x-henkilö ei halua enää tulla kerhoon, koska väitetysti olet kutsunut häntä läskiksi. Poika oli ihan aidosti hämmästynyt, koska hänen mielestään puheena ollut x-henkilö ei mitenkään poikkea ruuminrakenteeltaan muista lapsista. Kyllä, kerroin tämän myös Marttakerhon ylläpitämään iltapäiväkerhoonkiin, mutta valittelivat vain ettei heillä riitä silmäpareja seuraamaan muksujen sanailuja tai nahisteluita. Niinpä sitten oma poikani päätti jättäytyä pois tästä iltapäiväkerhosta ja tulla suoraan kotiin koulupäivänsä jälkeen. Olisi muuten viihtynyt, mutta ei sulattanut tämmösiä perusteettomia väittämiä itsestään ja pettyi niihin ip-kerhon vetäjiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei nuo mihinkään ole etääntyneet, itsenäistyneet vain mutta se on eri asia. Positiivinen.

Joka päivä tulee viestiä tai videopuheluita vaikka ikää noilla jo 21-41v

Olet todella onnekas!

Ilmeisesti, luulin että vain normaali perhe koska samanlaiset läheiset välit myös ystävien, tuttujen ja sukulaisten perheissä.

Jassoo

Vierailija kirjoitti:

Tämä. Varsinkin kun huomaa puskeneensa lapsen maailmalle niin kovin vajavaisin tiedoin, ja sitten kun yrittää tehdä korjausliikettä tässä vaiheessa, ja lapsi viis veisaa niistä ohjeista, saan kuulla olevani vain saarnaava mutsi. Ihan lähtien nyt siitä, että mitä siihen oman elämänsä järjestelyyn kuuluu, asunnon vuokraamisen yksityiskohdat, saako lähteä varusmiesaikana ulkomaille lomilla, ja jos lähtee niin kannattaisko katsoa, että jonkunlainen matkavakuutus olisi voimassa jne. Eli ihan tämmöstä perussettiä, mikä jokaisella ainakin keski-ikäisellä on jo tiedossa. Mutta kun se parikymppinen pitää mistä hyvänsä asiasta huomauttamista saarnaamisena, että mutsi vaan ragee. Ja sit jos jotain sattuiskin, niin mitä sitä sitten voisi etäältä edes tehdä, jos muksu on toisella puolella maailmaa. Viimeksi kun siellä reissussa hajosi puhelin, jossa oli paluulennon matkaliput. Sillä kertaa löytyi onneksi rahoittaja uuden puhelimen ostamiseen, mutta oli tukala tilanne että ehtiikö ottaa sovellukset uudessa luurissa haltuunsa ennen lennon lähtöä. Mut juu, jannulla ei niin huolta huomisesta, minä vaan äitinä sydän vereslihalla seurailen että mihin kaikkiin tilanteisiin muksu ittensä saattaa järjestellä.  Ja vielä, muistan että joskus pikkulapsiaikoina joku saattoi sanoa: Pienen lapsen kanssa on pienet murheet, mutta isompana tulee isommat murheet. Tuolloin vihasin tätä kuulemaani, mutta tottahan se oli. -AP-

Aika pitkään teillä on kyllä kestänyt "mutsi ragee vaihe". Kyllä kai tällaiset asiat ois pitänyt oppia jo aiemmin. Ja se, että äiti ei oo se joka hoitaa jos töppää. Enkä tarkoita, että apua ja tukea ei voisi tarjota, mutta kuulostaa 16-v:n touhulta.