Haluaako teillä vanhat vanhemmat puhua kuolemasta?

Kuuluu. Oma isäni alkoi puhua kuolemastaan kun oli 50 v, elää edelleen 39 vuotta myöhemmin. Äitinikin alkoi puhua kuolemastaan kun täytti 73 vuotta. Kuuluu vanhenemiseen alkaa pohtia kuolevaisuutta ja sitä miten haluaa elää tai kuolla.

Vanhempani on tehnyt hyväkuntoisena kuolemaa jo monta vuotta . Lääkityksenä on vain verenpainelääke ei muuta . Jaksaa tehdä ummet ja lammet mutta saattaa sanoa että näenkö enää huomista töiden lomasta . Että harmittaa ainainen valitus .

Ei pitäisi kuulua vanhuuteen, vaan ihan jokaisen parisuhteen / perhesuhteen peruskeskusteluun. Meillä on sekä vanhempieni että oman puolisoni kanssa selvät sävelet mitä käy jos esimerkiksi sairastuu vakavasti tai menehtyy iästä riippumatta.

Ehdottaisin, että kuuntelet mitä äidilläsi on sanottavana. Voisitko vaikka ehdottaa, että "kuule, jutellaanpas nyt siitä kuolemasta kun sinulla siihen on tarvetta. Millaisia ajatuksia se herättää?"

Tuon ikäinen on kuitenkin jo sen verran vanha, että terveenäkin asia varmasti meitityttää. Ehkä hän haluaa käydä läpi asioita kanssasi. Ehkä on peloissaan.  Ota asia hänen kanssaan rohkeasti esille, kuolemakin on osa elämää. Sitten kun asiat on puhuttu, niin voikin todeta, ettei nyt tarvitse kuolemasta puhua vaikkapa kuukauteen, tai miten nyt sovittekaan.

Meillä on aina sopivasti puhuttu kuolemasta, perinnön jaosta ja millaiset hautajaiset haluaa. Itsekin olen kirjannut ylös, millaiset hautajaiset haluan.

Ainoa perilliseni perii sitten pari kiinteistöä. Aion vielä tehdä testamenttiin lisäyksen, että mahdollisen eron tullessa, poikani mahdollisella puolisolla ei ole perintöoikeutta poikani omaisuuteen.

Ei äiti jauha,mutta olemme toki aiheesta jutelleet. Se on osa elämän kiertoa . Mieheni kanssa olen puhunut sikäli että mitä jos toinen kuolee. Isä välillä mainitsi ja suhtautui kuolemaan luonnollisesti. Mummini muistan ainakin 20v ajan jokakerta kotiin lähtiessämme hyvästeli jos ei enää nähdä ja hän kuolee. No, oli 94v sitten lähtiessään.

Ei halua. Vanhempani noin 75-vuotiaita, toistaiseksi pärjäävät hyvin omillaan.

Olen yrittänyt puhua edunvalvontavaltuutuksesta, jotta byrokratia olisi kevyempää jos joskus joudun heidän asioitaan hoitamaan. Eivät ota kuuleviin korviinsa, sanovat vaan että tekevät sitten kun ehtivät. Ikään kuin eläkeläinen ei ehtisi vaikka huomenna.

Selvästi pelkkä ajatus siitä, että kunto huononisi tai että kuolisi, on sellainen että se halutaan kieltää.

Harmittaa, kun se olen minä, jolle tästä koituu ylimääräistä työtä työ- ja perhevelvollisuuksien lisäksi, jos ja kun joudun heidän asioitaan hoitamaan.