Lue keskustelun säännöt.
Sosiaalisten tilanteiden ahdistuksesta kärsivät, pakotatteko itsenne sukujuhliin vaikka teillä olisi voimakkaat oireet vai jättäydyttekö pois?
08.04.2023 |
Jos teillä on tulossa sukujuhlat, joihin kaikki odottavat teidänkin osallistuvan, mutta juhlien lähestyessä saatte voimakkaat oireet (sydän hakkaa, vireystila heittelee, hengenahdistus, vatsa sekaisin, huimaus tms.) pakotatteko itsenne osallistumaan juhliin vai sanotteko vain ettette tällä kertaa pääsekään ja jättäydytte pois?
Itsellä on sos. ahd. ja menen vaikka pää kainalossa sukujuhliin, koska en jotenkin kehtaa jäädä pois. Sitä paheksuttaisiin suvussani, puhuttaisiin vielä vuosien päästäkin. Tuttuni jolla on sama häiriö jää taas automaattisesti pois kaikista sukujuhlista, mm. jopa veljensä häistä ja äitinsä kuuskymppisiltä.
En oikein tiedä kumpi on parempi. Tavallaan "ihailen" tuttuni päättäväisyyttä ja kykyä ymmärtää häiriötään eli ettei se muuksi muutu vaikka kuinka vastaan potkisi. Toisaalta minulla on säilynyt sukulaissuhteet suht läheisinä toisin kuin hänellä.
Mutta sitten taas oon aina sukujuhlien jälkeen loppuun palanut ja joudun keräilemään itseäni viikkoja. Alistaminen ei ole kohdallani johtanut häiriön lieventymiseen valitettavasti.
Mites teillä?
Kommentit (12)
Menen juhliin, mutta douppaan betasalpaajalla ja pamilla, jos tiedän etukäteen että on tuskainen tilaisuus rulossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pakota enää itseäni juhliin. Ennen menin. Harmittaa kun juhlien jälkeen joutui keräilemään itseään niin kauan. Ahdistus oli valtava juhlien jälkeen ja juhlissa. Nykyään kieltäydyn kutsusta heti. Lähetän lahjan postissa.
Olen yrittänyt puhua muutamille sukulaisille sairaudestani mutta kuulemma olen vain liian herkkä. Monet naurut olen saanut sairaudestani. Kuulemma muillakin on omat ongelmansa ja silti jaksavat tulla juhliin. En siis jaksa enää yrittää. Juhlikoot ilman minua.
Tietenkin menen mutta vetäydyn aina tilanteen tullen syrjemmälle.
Vierailija kirjoitti:
En pakota enää itseäni juhliin. Ennen menin. Harmittaa kun juhlien jälkeen joutui keräilemään itseään niin kauan. Ahdistus oli valtava juhlien jälkeen ja juhlissa. Nykyään kieltäydyn kutsusta heti. Lähetän lahjan postissa.
Olen yrittänyt puhua muutamille sukulaisille sairaudestani mutta kuulemma olen vain liian herkkä. Monet naurut olen saanut sairaudestani. Kuulemma muillakin on omat ongelmansa ja silti jaksavat tulla juhliin. En siis jaksa enää yrittää. Juhlikoot ilman minua.
Minä menen sukujuhliin aina, kohteliaisuudesta. Työpaikan juhliin en mene.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Menen juhliin, mutta douppaan betasalpaajalla ja pamilla, jos tiedän etukäteen että on tuskainen tilaisuus rulossa.
Sama mutta käytän eri termiä kuin douppaaminen. En häpeä jännitystä ja sosiaalisten tilanteiden pelkoani yhtään vaan otan siihen silloin tällöin tarvittavat lääkkeet niin kuin muutkin ottavat omiin fyysisiin tai psyykkisiin sairauksiin tai ongelmiinsa. Täysin normaalia.
Riippuu tilanteesta, jos ne on kaukana, monen tunnin matkan päässä, jossa pahimmassa tapauksessa joutuu yöpymään ja viettämään vielä viikonlopunkin, niin en mene (ellei ole jonkun hyvin läheisen ihmisen hautajaiset kyseessä).
Jos on lähellä, pääsen lähtemään juhlista pois itsenäisesti ja järkevän ajan kuluttua (pari tuntia) niin silloin yritän pakottaa itseni menemään. Aina sekään ei onnistu. Ja migreeni seuraa mulla kyllä aina tällaisista, eli seuraava päivä on pakko olla vapaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole osallistunut sukujuhliin sen jälkeen kun muutin 18-vuotiaana omilleni ja lakkasin kuuntelemasta äitini nalkutusta asiasta ja emotionaalista kiristystä. Päivitelkööt keskenään asiaa, jos siltä tuntuu, ei kiinnosta.
Minä olen poikkeuksetta mennyt, mutta kyllä se Opamoxia on tarvinnut. Hyvä olisi olla tuttu vakilääkäri, jolta voi pyytää pienen purkin lääkettä. Silloin pystyy nauttimaan ihmisten seurasta eikä mitään oireita ole.
Kerran päätin, että nyt en lääkettä ota, koska jouduin ajamaan autoa eikä apukuskia ollut. Välimatka 150 km. Alkoi oksettaa motarilla ja hätäilin oksentavani päälleni autoon. No se autolla ajokin meni melko pipariksi, kun huomio oli oksennuksen pidättämisessä. Ajoin het ekan huoltamon pihaan ja hengitin raskaasti. Jalat aivan letkuna. Kävelin ulkona ja soitin juhlakaluille, että olin sairastunut ja matkalla, mut joudun kääntymään kotiin kunhan yrjötys menee ohi. Sain ihanaa ymmärrystä osakseni.
Kävin sitten kahvilla ja pullalla helpottuneena. Oireet eivät menneet ohi. Etsin ajaessani peloissani luiskaa motarilta pois ja yli kotia kohden. Luiska kaartoi voimakkaasti ja eteeni tuli liikennemerkki väärin päin. Pelkäsin ajavani tulevaa liikennettä vastaan. Hiivin hiljaa peloissani kunnes lopulta pääsin motarin ylittävälle tielle.
Olisi pitänyt ottaa pieni määrä ajon ajaksi vaikka ehkä niin ei saa tehdä. Tämä kyllä vei voimat ihan täysin. Kotona otin yhden tabletin, että pääsen jotenkuten tasapainoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käyn sukujuhlissa, häät hautajaiset ym koska suku on kovin rakas, varsinkin vanhempia sukulaisia en muuten tapaisi. Vaatii kyllä lääkityksen mikä estää käsien vapinan, ei siis mitään rauhoittavia. Vanhemmiten on ollut helpompaa kun olen tajunnut että ei muita juurikaan kiinnosta mun vapinat, tärkeää on vain se tapaaminen ja läsnäoli.
Altistan itseäni sopivissa määrin. Välttely vain pahentaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Altistus auttaa, samoin psykoterapia, lääkkeet ja psilosybiini.
Jään pois jos siltä tuntuu.