Lääkärit, voitteko suositella ammattianne?

Liiallisesta "kutsumuksesta" voi olla haittaakin jos menee liikaa mukaan potilaiden asioihin, pitää kuitenkin säilyttää objektiivisuus mutta tietenkään mikään sadisti ei tarvitse olla.



Mutta hivenen kyseenalaistaisin ruusuista kuvaasi lääkärinammatin todellisuudesta. Lääkärin ammatti kun on täynnä ihan samoja asioita: rahaa, kilpailua ja kehitysprojekteja ;-) Ensinnäkin rahaa: sitä ajatellaan joka asiassa ja pitää säästää joka paikassa. Toisekseen kilpailua: Kilpailu esim. erikoistumispaikoista ja työpaikoista on kovaa. Samoin kilpailu julkaisuista, asemasta jne. Niin, ja tietysti sairaalat kilpailevat paremmuudesta. Ja sitten kehitysprojektit: Eihän terveydenhuollossa muuta olekaan kuin projektia projektin perään! Aina joku päättäjä tai virkamies keksii uuden projektin jota lähdetään kiireellä toteuttamaan ennen kuin se on puoliksikaan suunniteltu ja kun se sitten viimein myönnetään epäonnistuneeksi (jonka olet lääkärinä tiennyt alusta asti), niin uusi projekti on jo valmiiksi suunniteltu... Homma on pelkkää soutamista ja huopaamista, hölmöläisten peitonpidennystä, liian pienillä määrärahoilla temppuilua ja päättäjien miellyttämistä.



Ja se potilaiden hoitaminen. Toki hyvä hoitotulos on aina kiva ja palkitseva juttu. Mutta varmasti sellaisia on DI:n työssäkin. Paljon enemmän on kuitenkin sitä kiirettä ja päätöntä juoksemista, liikaa hommia, josta ei kiitosta heru, vaan pelkkiä moitteita, kun kaikki on kaikkien mielestä väärin ja myöhässä. Juuri ne potilaat valittavat, jotka mielestäsi hoidit hyvin. Päivät on buukattu täyteen potilastyötä, työajan jälkeen jäät tekemään paperitöitä ja illat, viikonloput ja lomat väännät tutkimusta, jotta joskus saisit paremman työpaikan.



Haluatko oikeasti opiskella ensin 6 vuotta lääkäriksi ja sitten vähintään toisen mokoman erikoistumista, kaikki ne 12 vuotta ympäripyöreitä päiviä? Sen jälkeen voit valita, jäätkö julkiselle sektorille nyljettäväksi kutakuinkin mielekkäisiin hommiin samoilla työehdoilla, vai lähdetkö yksityiselle puolelle nöyristelemään ja miellyttämään potilaita ja kilpailemaan heistä toisten kanssa rahankiilto silmissä.



Vaihdetaanko? Voisin oikein mielelläni kokeilla DI:n töitä.

se ei tosin ollut ihan sitä mitä odotin :) :)



No juu, en tietenkään kuvitellutkaan, että lääkärinä toimiminen olisi täysin ruusuilla tanssimista (mutta ehkä ihan hiukan :)). Ongelma on tosiaan tällä hetkellä se, etten saa minkäänlaista tyydytystä tästä työstä, ja uutta en ole onnistunut saamaan, vaikka puoli vuotta olen aktiivisesti etsinyt. Tuntuu, että tällä nykyisellä työllä ei ole mitään merkityksellisyyttä (muutakuin siis tuottaa euroja omistajien taskuun) eikä inhimmillisyyttä ole tippaakaan. Kaipaan siis toisin sanoen jonkinlaista konkreettista ja tosiaan inhimmillisempää työtä... Pitänee siis miettiä vielä :)

Jännä ajatus... Sinä kaipaat lisää merkitystä, minä kaipaisin sitä, että sitä merkitystä olisi vähän vähemmän (sitäpaitsi tuntuu, että päättäjien mielestä lääkärinkin tärkein tehtävä on säästää veroeuroja)...



Kyllähän lääkärin työllä merkitystä on. Tilanne on vain tällä hetkellä julkisella sektorilla se, että merkitystä (siis vastuuta) on paljon enemmän kuin mitä on aikaa. Lääkäri on sairaalassa ainoa virkamies, hoitajatkin ovat nykyisin työsuhteisia. Se tarkoittaa sitä, että virkavelvollisuudet ja virkamiehen valvontavastuu koskee vain lääkäreitä. Lääkärin nimi tulee joka helkutin paperiin ilman että lääkäri itse voi asiaan millään tapaa vaikuttaa. Mitä tahansa missä tahansa menee pieleen, niin ainoa jota voidaan syyttää on lääkäri. Hoitajia voidaan syyttää ainoastaan, jos he tekevät tahallisen virheen. Suomeksi: jos hoitaja tekee virheen ja potilas kuolee, niin lääkäri saa tuomion kuolemantuottamuksesta virkamiehen valvontavastuun nojalla virkavelvollisuuden rikkomisesta. Sillä ei ole mitään väliä, onko lääkäri edes nähnyt koko potilasta tai ollut hänen kuolemaansa osallinen. "Valvottavia" työntekijöitä voi sairaalassa olla kymmeniä, jopa satoja, valvonta tapahtuu tietysti oman (kiireisen) työn "ohessa".



Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lääkärinä joudut automaattisesti hyväksymään sen tosiasian, että milloin tahansa voi tulla kuolemantuottamussyyte ilman että voit asialle yhtään mitään muuta kuin hyväksyä sen. Jos et sitä asiaa pysty kantamaan, et pysty työskentelemään lääkärinä. Onhan työllä siis toki merkitystä, joskus sitä vain toivoisi, että olisi vastuuta vain taloudellisista, merkityksettömistä asioista... Eikä tämä ole vain teoriaa, Suomessa on lukuisia lääkäreitä tuomittu kuolemantuottamuksesta ilman, että heillä oikeasti olisi ollut mitään mahdollisuutta tehdä toisin. Onneksi oikeus yleensä ymmärtää antaa minimituomion eli sakkoja...

Minä olen ainakin hyvin tyytyväinen työhöni tällä hetkellä, enkä todellakaan paina umpiväsyneenä ympäripyöreää päivää.



Tällä hetkellä erikoistun lastentauteihin yliopistosairaalassa. Työ on vaativaa, päivystyksiä on, mutta niiden jälkeen on aina vapaapäivä, ja normaalit työpäivät kestävät noin 8-15.15. Eipä tuohon nyt kuolemaan pääse. Väitöskirja ei ole pakollinen, ellei sitten halua virkaan yo-sairaalaan tai tutkimushommiin. Itse tein sellaisen jo opiskeluaikana, mutta en aio sitä erityisemmin hyödyntää. Lisätienestejä saa halutessaan lähes rajattomasti pitämällä yksityisvastaanottoa ja päivystämällä ekstraa, mutta kyllä tässä ammatissa nyt muutenkin saa kinkkua leivän päälle.



Jotenkin vaikuttaisi siltä, että etenkään lastentautien puolella ei pääse pahasti katkeroitumaan. Lapset ovat potilaina ihan omaa luokkaansa, motivoivia ja palkitsevia vaikkakin haastavia. Muista aloista on vähemmän kokemusta.



Tuosta kutsumuksesta nyt en tiedä, ei tätä kukaan kutsumusammattina tee. Ennemminkin pitää olla alasta kiinnostunut ja sen verran fiksu, että pääsee opiskelemaan. Lääkäriksi todella kasvetaan opiskeluaikana, todella harva lopettaa kesken kaiken. Siitä vaan yrittämään jos kiinnostaa!

Nyt olisi ehkä sellainen sauma, että olisi taloudellisesti mahdollista kokeilla jotain todella muuta, joten tätä vaihtoehtoa todella harkitsen.



Se on varmaa, etten nykyistä alaa katsele eläkkeelle asti. Jatkuva kiire, korvauksettomat iltatyöt, koko ajan päällä olevat yt-neuvottelut, ympärillä ihmiset vähän väliä burnout-lomilla... ei sanalla sanoen anna mitään. Ja jotenkin koen, että koska töissä nyt kuitenkin ollaan aika suuri osa elämästä, niin sen pitäisi edes jollain lailla oltava mielekästä -tai ei ainakaan niin vastenmielistä, että suorastaan oksettaa töihin lähtö aamuisin (siis kuvannollisesti). Nytkin olen "lomalla", mutta koska sijaisia ei ole, niin tietyt asiat on pakko hoitaa. Eipä paljon naurata -varsinkaan, kun en enää löydä mitään siitä paljon puhutusta merkityksellisyydestä!



Kiitos siis vielä hyvistä näkökulmista teille!

Siinäpä se ero onkin. Erikoistuvana lääkärinä pyöritetään vielä vähän pumpulissa. Toki töitä päivystävillä aloilla joutuu tekemään paljon, mutta vastaavasti siitä etupäivystyksestä maksetaan aika hyvin ja jokaisen päivystyksen jälkeen saa vapaapäivän. Aina löytyy takapäivystäjä, jolta voi kysyä neuvoja ja joka ottaa vastuun.



Erikoislääkärinä elämä on toista. Erikoistuminen pudottaa palkan puoleen, koska etupäivystykset jäävät pois. Takapäivystys on jopa sitovampaa kuin etupäivystys (ei päivystysvapaata, vaan seuraava päivä on normaali työpäivä), mutta palkka takapäivystyksestä silloin kun ei ole töitä, on naurettavan pieni, muutamia euroja tunnissa. Palkkaeroa voi toki yrittää paikata pitämällä yksityisvastaanottoa iltaisin, mutta se tietysti kasvattaa työsidonnaisuutta entisestään. Vastuu on ihan eri luokkaa kuin erikoistuessa. Ei ole juuri ketään, jolta kysyä tai ainakaan ketään jolle vierittää vastuu. Voihan sitä soitella ympäri Suomea jos ehtii, mutta vastuun joutuu ottamaan joka asiasta itse - myös niistä erikoistuvien lääkäreiden päätöksistä ja hoitajien tekosista. Koko ajan saa olla varpaillaan, että hoituvatko hommat asianmukaisesti vai tekeekö joku pöhköjä päätöksiä selän takana, joista minulle vierähtää vastuu tai ymmärsikö erikoistuva lääkäri tai hoitaja nyt varmasti ohjeeni oikein. Päivittäin törmää huonosti hoidettuihin asioihin, joita yrittää sitten parhaansa mukaan parsia kokoon ja yrittää välttää hoitovirhesyytteet. Yhden 20 mittaisen poliklinikkakäynnin aikana tulee 2 konsultaatiopuhelua ja kerran erikoistuva lääkäri viereisestä huoneesta kysymään neuvoa - ja sama seuraavan potilaan kohdalla. Koko ajan puhelin soi ja pitäisi juosta sinne, tänne ja tuonne. Samalla paperitöiden pino vain kasvaa.

Tätäkö se on?

Sitä.

Up

Kiitos hyvistä näkemyksistäni ja mielipiteistä. Ikävältä tuntuu ajatus siitä ett koette olevanne vastuussa muiden tekemisistä. Itse hoitaja olen jo pidempään tiedostanu sen, ett lääkärin vastuu on erittäin suuri ja palkka siihen nähden huono. En kuitenkaan usko, ett yksikään lääkäri kantaa vastuuta minun tekemisistäni :)

Tottakai voi käydä niin, ett konsultoi lääkäriä jostain asiasta ja mahd. jää joku oleellinen seikkä mainitsematta, jonka vuoksi päätyy toisenlaiseen ratkaisuun kuin mihin olisi päätyny. Tarvittaessa täytyy tehdä lisäkysymyksiä tilanteen kartoittamiseksi.

Joutuu hoitajanakin tekemään hoidontarpeen arviota näkemättä potilasta ja täytyy vaa osata kaivaa oleelliset asiat tai pahimmassa tapauksessa syyte pamahtaa. En yritä verrata lääkärin ja hoitajan kantamaa vastuuta, suoraan. Kyseenalaistan vaan teidän ajatuksenne siitä, ett koette olevanne vastuussa muiden työntekijöiden tekemisistä. Suulliset ohjeet hankaloittaa molempia osapuolia, ja päivystyksessä eikirjallisia aina ehdi laittaa.

Onnea työhönne :)