Olisko kellään päivän Hesaria käsillä?

Kunpa joku olisi kertonut minulle ajoissa vieraannuttamisesta



Helsingin Sanomissa on kirjoitettu viime päivinä paljon vanhempien erosta ja lapsen vieraannuttamisesta. Näkökulmia ja kokemuksia on monenlaisia.



Tarinani on vaikea, ja vasta vuosien terapia ja äidiksi kasvaminen saivat minut näkemään asioiden todellisen laidan. Toivoin, että joku olisi kertonut minulle vieraannuttamisesta, kun olin nuori. Toivon, että kouluissa opetettaisiin asiasta, jotta kukaan lapsi ei joutuisi kokemaan, mitä minä koin.



Olin 15-vuotias, kun vanhempani erosivat 1980-luvulla. Isäni ei hyväksynyt äitini pitkään jatkunutta uskottomuutta vaan haki avioeroa. Erossa jäimme äidille.



Eron myötä käynnistyi äitini toimesta yli kymmenen vuotta kestänyt kampanja, jonka tarkoituksena oli tuhota isäni suhde minuun. Äiti kertoi minulle muun muassa, ettei isä ollut koskaan rakastanut minua, isä halusi uuden perheen, olin isän mielestä tyhmä, minun pitäisi pelätä isää ja etten saanut haluamaani työpaikkaa, koska isäni oli varmasti suhteillaan vaikuttanut asiaan. Uskoin tuolloin tämän kaiken ja lopetin yhteydenpidon isään, olinhan jo nuori ja sain itse päättää asioistani.



Ainoa asia, jota muistan joskus ihmetelleeni oli se, miksi isä niin kovasti koetti alkuun soitella minulle ja lähetti kirjeitä ja lahjojakin, jos hän ei kuitenkaan minua lainkaan rakastanut.



Kasvoin nuoresta aikuiseksi ilman isääni. Äitini oli tästä ilmeisen hyvillään. Itse voin pahoin: näin painajaisia, sain raivonpuuskia ja koin epävarmuutta seurustelusuhteissani. Takerruin poikaystäviini ja pelkäsin kuollakseni, että hekin hylkäisivät minut. Tein heidän puolestaan mitä vain, ettei niin kävisi. Isääni en enää tavannut enkä tiennyt hänen elämästään paljoakaan.



En tiennyt, että hän masentui erostamme niin, että söi lääkkeitä ja suunnitteli itsemurhaa. En tiennyt, että hän oli vakavassa liikenneonnettomuudessa ja toipui siitä sairaalassa pitkään. En tiennyt, että hän piti valokuvaani yöpöydällään ja ikävöi minua joka päivä. En tiennyt, että hän olisi koska tahansa ilahtunut kovasti, jos olisin soittanut ja pyytänyt häntä kahville.



Nämä ja monet muut asiat tulivat tietooni vasta vuosikymmenen kuluttua, kun muut sukulaiseni kertoivat niistä minulle. Isääni en tuolloin saanut enää takaisin. Hän oli kuollut äkilliseen sairaskohtaukseen ollessaan yksin kotona.



Isin tyttö



Julkaisemme kirjoituksen

poikkeuksellisesti nimimerkillä.

vaikka meillä on ehjä ydinperhe ja tulen sellaisesta itsekin. :(