Suru ja syyllisyys
Syyllisyyden tunteethan ovat tosi yleisiä, kun joku läheinen kuolee. Mutta miten nopeasti ne yleensä menevät ohi? Onko jollain jäänyt ne päälle loppuelämäksi?
Minä en koe olevani mitenkään kuolemasta vastuussa, mutta en pääse millään yli siitä, että en ollut tarpeeksi hyvä ihminen läheiseni loppuaikoina. Menetyksessä itsessään olisi ihan tarpeeksi kestämistä, mutta tämä musertaa minut ihan kokonaan. Järjellä ajateltuna olen itsekin vain ihminen ja kenties kukaan ei olisi kestänyt stressiä sen paremmin kuin minä. Mutta en minä järjellä tätä ajattelekaan. Mielessä pyörii vain kaikki hetket kun kärsivällisyyteni loppui, kaikki ilkeät asiat mitä edesmenneelle sanoin, kaikki jälkeenpäin ajateltuna turhat asiat jotka olisin voinut vain antaa olla mutta meninkin riitelyyn mukaan.
Aikaa oli paljon vähemmän kuin luulin, enkä kestä sitä, etten osannut tehdä niistä loppuajoista parempia. Kun ajattelen tätä, haluan vain kuolla.
Kertokaa, mikä tähän auttaa.
Kommentit (15)
Vierailija kirjoitti:
Syyllisyys on raskas tunne. Se kertoo tosin ihmisen inhimillisyydestä.
Niin on. Mutta meneekö se surevalla yleensä pois? Tajuaako sitä yhtäkkiä, ettei tarvitsekaan tuntea syyllisyyttä, ettei ole tehnytkään mitään pahaa? Jos ei, niin en halua tällä tavalla elää.
Aika auttaa, teit varmaan parhaasi sillä hetkellä mihin voimasi riitti. Vaikka kuin murehit mitään ei voi muuttaa. Annat anteeksi itselle ja että näin meni asiat matkasi jatkuu <3 moni käy samoja läpi omaisen/ läheisen kuoltua. Voimia päiviin.
Kiitos teille - jostain syystä en saa enää nykyään laitettua yläpeukkuja mihinkään viesteihin. Toivottavasti se tosiaan hälvenee ajan myötä ja osaan joskus antaa itselleni anteeksi. Tällä hetkellä en osaa kuvitella, miten voisin päästä tästä ikinä yli.
Kyllä se kuuluu surun kauteen se kalvava syyllisyys. Se helpottaa ajan myötä. Totuus on kuitenkin se että et ole oikeesti syyllinen vaikka tunne on täyttä totta. Koita olla armollinen itsellesi, harjoita itsemyötätuntoa, käy puhumassa papille, kirjoita surustasi . . . ajan myötä helpottaa. Suru on inhimillinen tunne ja hyvin yleismaailmallinen, kaikki sitä kokevat. Se voi jättää jälkiä sieluun ja loputtoman ikävän, mutta se helpottuu kyllä. Voimia!
Vanha ketju, mutta itsellä samat syyllisyydentunnot. Miksi en osannut olla tukena enemmän, miksi torjuin mielestäni sen tiedon, että aikaa ei ole kauaa. Miksi en jaksanut olla kärsivällisempi jne jne. Tämä tunne tappaa minut kohta.
Ei itsemurhasyyllisyys helpota koskaan, ja hyvä niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syyllisyys on raskas tunne. Se kertoo tosin ihmisen inhimillisyydestä.
Niin on. Mutta meneekö se surevalla yleensä pois? Tajuaako sitä yhtäkkiä, ettei tarvitsekaan tuntea syyllisyyttä, ettei ole tehnytkään mitään pahaa? Jos ei, niin en halua tällä tavalla elää.
Ei mene pois. Syyllisenäkin voi elää.
Vierailija kirjoitti:
Ei itsemurhasyyllisyys helpota koskaan, ja hyvä niin.
Läheiseni sairasti syöpää
Vierailija kirjoitti:
Vanha ketju, mutta itsellä samat syyllisyydentunnot. Miksi en osannut olla tukena enemmän, miksi torjuin mielestäni sen tiedon, että aikaa ei ole kauaa. Miksi en jaksanut olla kärsivällisempi jne jne. Tämä tunne tappaa minut kohta.
Syyllisyyteen on aina syy. Onnittele itseäsi, olet löytänyt moraalin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei itsemurhasyyllisyys helpota koskaan, ja hyvä niin.
Läheiseni sairasti syöpää
Et ole syyllinen hänen sairastumiseesi, mutta jos et osannut kohdella häntä niin kuin hän olisi ansainnut vaan olit itsekäs paska, totta helvetissä sinun on tunnettava syyllisyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syyllisyys on raskas tunne. Se kertoo tosin ihmisen inhimillisyydestä.
Niin on. Mutta meneekö se surevalla yleensä pois? Tajuaako sitä yhtäkkiä, ettei tarvitsekaan tuntea syyllisyyttä, ettei ole tehnytkään mitään pahaa? Jos ei, niin en halua tällä tavalla elää.
Jos olet sanonut ilkeästi ja aiheuttanut pahaa mieltä niin sitten olet tehnyt pahaa. Häpeä.
Mun lapseni lähti täältä kauan sitten oman käden kautta.
En tunne enää syyllisyyttä. Kaikkeni koen tehneeni häntä auttaakseni. Aina sekään ei riitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei itsemurhasyyllisyys helpota koskaan, ja hyvä niin.
Läheiseni sairasti syöpää
Et ole syyllinen hänen sairastumiseesi, mutta jos et osannut kohdella häntä niin kuin hän olisi ansainnut vaan olit itsekäs paska, totta helvetissä sinun on tunnettava syyllisyyttä.
Ehkä olin. Rakastin kuitenkin häntä, mutta väsyneenä ja peloissaan sitä ei vain aina jaksanut olla se päivänsäde. Elämässä oli muutakin vaikeuksia samaan aikaan. Syyllisyyttä tunnen, mutten koe olevani itsekäs paska, eikä rakkaani niin minusta koskaan ajatellut. Syyllisyyden taakka on raskas kantaa, toivottavasti tämä joskus helpottaa. Anteeksi en itselleni osaa varmaan koskaan antaa kuitenkaan vaikka kaikkeni yritin hänen vuokseen tehdä.
Syyllisyys on raskas tunne. Se kertoo tosin ihmisen inhimillisyydestä.