Sinä joka luulit että et halua lapsia kunnes mielesi muuttui

Kun olin yhdessä exäni kanssa en suurin surminkaan halunnut lasta. Olin valmis kohdunpoistoon jne. Olimme yhdessä 15v-26v välisen ajan (naimisissa siitä kun olin 21v).



Kun sitten vihdoin sain itsestäni irti että jätin exäni ja löysin uuden mieheni niin aika nopeasti tajusin että haluan lapsen tämän ihmisen kanssa. Yhtä selkeästi tiesin että haluan vain yhden lapsen. En missään nimessä olisi voinut kuvitella haluavani monta lasta enkä yhä vieläkään halua (lapsi nyt 8v). Eli yhteen lapseen tämä jää meillä.



Mikä asia oli parasta kun lapsi oli vauva? Ihan se lapsi varmaan. En nauttinut yöheräämisistä, vaipan vaihdoista, imetys oli ok mutta en saanut mitään kicksejä siitä. Sen sijaan nukkuvan vauvan (ja taaperon) katsominen oli ihanaa. Ensimmäisen kääntymisen katsominen. Ensiaskelten ottaminen. Sanojen hapuilu. Pienen ihmisen kehittyminen vauvasta taaperoksi.



En oikeastaan ole yllättynyt mistään. Nautin vauva-, taapero- ja pikkulapsiajasta niin suunnattomasti varmaan siksi että tiesin kokoajan tilanteen olevan ainutlaatuinen. Lapsia tulee vain tämä yksi joten jokainen hetki hänen lapsuudessaan on arvokas. Se ei toistu koskaan toisen lapsen kanssa.

ollut ajatellutkaan haluavani lapsia. En ole koskaan ollut enkä edelleenkään ole erityisemmin lapsirakas ihminen.



Sitten elämä vain meni niin kuin meni ja sain esikoiseni (olin 24-vuotias). Ei minulle tullut mitään suurta kääntymistä vaikka kyllä lasta siinä vaiheessa jo "yritettiin" (tulin raskaaksi 2 kk ehkäisyn lopettamisen jälkeen eli ei tarvinnut edes pitkään yrittää).



Vauva-ajasta en erityisemmin nauttinut. Lapsi on minun mielestäni parhaimmillaan siitä eteenpäin kun on oppinut pois vaipoista, syö ja juo itse ja osaa tarvittaessa kertoa, mikä on pielessä.



Yllättynyt olen etenkin äidinrakkauden suuruudesta - se on niin kaikenkattava voima, etten olisi koskaan osannut mitään sellaista kuvitellakaan. Toinen yllättävä asia on, että vuosien varrella olen tutustunut muihinkin kivoihin lapsiin kuin omani. ;)



Lapsia minulla on nyt kolme, joista kaksi jo murrosikäisiä.

Vähitellen muutitin mielen. Onneksi muutin. Suurin yllätys on minullakin ollut äidinrakkaus. Että millainen tunnemyrsky ja luonnonvoima se on. Miten voi rakastaa niin että tuntuu että rinta räjähtää. Kaikki parisuhdejututkin tuntuu sen jälkeen sanosko että laimeilta :).

Olin urasuuntautunut ihminen, joka ei erityisemmin lapsia elämäänsä kaivannut. Kävin kuitenkin jossakin vaiheessa omaa elämääni läpi ja siitä alkoi muutosprosessi. omat kokemukseni olivat minulla vaikuttaneet niin, että sellainen lapsi-puolisko jäi minulla piiloon. Pikkuhiljaa aloin kaivata lapsia ja näin muutenkin elämää eri tavoin.



Minulla siis nyt kolme lasta ja olen todella onnellinen. Kaikissa heidän vaiheissa on omat elämänmakuiset ihanuudet ja haasteet. Minust lapsi tekee elämästä jotenkin kokonaisempaa. Äidinrakkaus on sellainen asia, jota ei voi kuvailla. Se on aivan käsittämätön voima ja muuta rakkaudet ovat tosiaankin aika laimeita siihen tunteeseen verrattuna. Olen onnellinen, että olen sen saanut kokea.

että mies halusi lasta ja sitä kautta sinäkin aloit taipua asialle?

Muutin mieltä koska parisuhde joutui liian kovalle koetukselle

ollessani 5.llä kuulla raskaana :), abortti ei enää olisi ollut mahdollinen ja koska mitään taloudellista tms. estettä ei ollut sille ettenkö olisi voinut pitää lasta itse niin adoptiota en enää silloin harkinnut. Järkyksenä raskaus kyllä tuli! Minulle kävi niin että sekä ehkäisy että jälkiehkäisy petti mikä on kai aika harvinaista ja kaiken huipuksi kuukautiset tulivat normaalisti yli raskauden puolivälin. Äidiksi tultuani tajusin että äitiyteen liittyviä asioita ei olisi kannattanut kuvitella etukäteen, koska sellaista mielikuvitusta ei ole olemassa, eivätkä varsinkaan toisten ihmisten äitiydet antaneet asiasta oikeaa mielikuvaa. Rakastan lastani ja olen äitiydestäni ylpeä!

Tuossa n. 25-vuotiaana.

pitänyt lapsista ja kun tulin raskaaksi, oli koko raskausaika täynnä huolta että miten pystyn hoitamaan vauvaa kun en kuitenkaan tykkää siitä, varsinkin kun kuulin että poika tulossa! Olinkin koko raskausajan vähän alakuloinen.



No, kun synnytyksestä oli kulunut pari päivää niin tuli sellanen hetki kun katsoi vauvaa että sitä vaan rakastui siihen ja itkin sen rakkauden tähden lohduttomasti. En ollut tuntenut näin suurta hellyyttä ja suojelevaa rakkautta ketään kohtaan aiemmin.



Vieläkään en piittaa muiden lapsista, mutta suhtautumiseni on pehmennyt. Ja tiedän että tulen pitämään kaikista omista lapsistani.

Voi kun tietäisi. En edelleenkään halua lapsia ja ikääkin on jo 34, joten alkaa kohta olla myöhäistä halutakaan. Ei auttanut miehen vaihtokaan. Enkä uskalla mennä lasta "tekemään", jos en oikeasti halua, sillä pelkään, että katkeroidun sille lapselle enkä osaa rakastaa sitä. Saa nähdä, kaatuuko avioliittokin tähän.



Niin ja ihmettelijöille tiedoksi, että käyn tällä palstalla, vaikka olenkin lapseton, koska tämä on vaan niin hillittömän hauska...

että mies halusi lasta ja sitä kautta sinäkin aloit taipua asialle?

juttuja jotka helpotti päätöksen tekemistä.

olin parikymppiseksi sillä kannalla että lapset eivät oikeastaan kiinnosta, tosin en missään vaiheessa täysin tyrmännyt ajatusta omasta lapsesta enkä vannonut mitään lapsettomuudesta. Jossain vaiheessa aloin ajatella että lapsi mahtuisi elämään ja kun mies oli samaa mieltä niin annettiin raskaudelle mahdollisuus.

Vauvoista en ole koskaan perustanut (vauvakuumetta ei ole koskaan ollut), mutta joa biologisen lapsen haluaa niin se vauvavaihe on pakollinen. Eli koin sen pakollisena pahana. Ja lapsen ollessa vauva totesin että yksi kyllä riittää, vaikka lapsi oli helppo (esim. nukkui yöt todella hyvin jo ihan vastasyntyneestä). Parasta oli katsoa vauvan kasvamista ja kehittymistä, sillä jokainen uusi askel oli helpotus - minusta vauvat ovat kehittymättömyydessään noin yleisesti ottaen tylsiä ja rasittavia. Pidän eniten isommista lapsista joiden kanssa voi keskustella ja tehdä oikeastaan kaikkea mahdollista.

En varsinaisesti yllättynyt mistään vaikka lähipiirissä ei olekaan ollut vauvoja. No, se ehkä vähän yllätti miten vähän asioita sai tehdä rauhassa ja omassa tahdissa ollessaan kotona lapsen kanssa. Aina piti tehdä lapsen tahdissa, tai sitten keskeyttää alati puuhat.

Kerro, mikä sai mielesi muuttumaan? Tapahtuiko kääntyminen yhtäkkiä vai vähitellen (ei...ehkä...kyllä)? Mitkä asiat ovat parhaita siinä kun lapset ovat vauvoja? Mistä asioista olet yllättynyt?

Up

Kun löysin sopivan kumppanin

Olin aina ollut sitä mieltä, etten halua lapsia. Sinkkuna ja suhteissa. Sitten vain löytyi kumppani, jonka kanssa ajatus ei tuntunutkaan hullummalta. Ajatus kypsyi vähitellen, koska hänkään ei ollut ennen halunnut ja se oli suhteen alussa myös lähtökohta.