Meillä kotona veljeni sai tehdä vaikka mitä tyhmyyksiä

ja ne olivat kaikki ,,pojat on poikia -juttuja. Me tytöt kävimme koulumme hyvin, opiskelimme, perustimme perheet, lähdimme takaisin työelämään jne. Poika, nyt yksivuotiaana isä, ja suhteessa oikein mukavan nuoren naisen kanssa, on nyt vanhempieni ,,paras lapsi kaikkien törttöilykensäkin jälkeen. Kyllä minä ymmärrän, että kun autorassailuun kuuluvasta rahanmenosta, kioskimurrossa mukana olemisesta, luokalle jäämisestä, työhaluttomuudesta, juopottelusta ja ruohonpoltosta on perheen ainoa poika päässyt yli, ilo on suuri (kuten Raamatun tuhlaajapojasta) mutta hehkutus voisi olla vähän pienempää jo vähitellen. Sanoin jo äidilleni, että voisiko hän katsoa kalenteriinsa ja miettiä, miten usein minä ja siskoni käymme vanhempiani auttamassa, leipomassa, siivoamassa, viemässä-tuomassa-hakemassa. Suuttui siitä että jos se on niin vaikeaa niin ei sitten. Oli muutaman viikon meidänkin puolelta että ei sitten. Sitten oli ymmärtävinään mutta nyt on taas veljeni enkelinkaltainen . . .
Onko muilla tällaista?