MIkä oli ikäsi kun aloit kaipaamaan synnyinseutuasi, lapsuudenmaisemia?

30 jälkeen kun alkoi ensikertaa tuntua siltä että oli hukassa

Olen 46, enkä todellakaan halua nähdä sitä pääkaupunkiseudun slummilähiötä, ellei ole pakko. Vanhempani tosin asuvat edelleen lapsuudenkodissani, joten joskus tulee käytyä. Huh ja hrrrr!

En ole kaivannut. Voisinhan sinne tehdä kävelylenkin jos haluaisin. Näen joskus unta, että yritän sisään perheen vanhaan asuntoon, mutta en osaa koodia ja sitten muistan, etten asu siellä enää, mutta en myöskään muista, MISSÄ asun, ja on turvaton olo.

Olen nyt 47 eikä ole kaipuu vielä iskenyt. Kierrän kaukaa sen käpykylän. Perheelle olen sanonut, että jos sinne alan hinkumaan takas niin vievät mut hoitoon, jotain on silloin pahasti vialla.

Olen kotoisin Itä-Helsingistä ja asun edelleen Itä-Helsingissä. Eli kaipuu ei ikinä tullut.

Palasin juuri muutaman päivän reissulta lapsuuden maisemissa ja edelleenkään en keksi yhtäkään syytä miksi muuttaisin, saatika haikailisin sinne takaisin. Nykyinen asuinpaikka ei myöskään tunnu kotoisalta johtuen juurikin siitä, että ilmapiiri täällä muistuttaa liikaa lapsuuden paikkakunnan tunnelmaa.

Vanhemmat asuu vielä samalla paikkakunnalla niin on tullut välistä käytyä. Siihen takapajulaan en takaisin muuttaisi.

Enpä kyl muista mitään synnyinseudustani, koska muutin sieltä pois 3 kk ikäisenä. Vanhempani tapasivat Lapissa mutta 70-luvulla sieltä muutettiin työn perässä pois joko Ruotsiin tai etelä-Suomeen, näin kävi meillekin kun isä sai pk-seudulta töitä.

Muutenkin ehdin muuttaa paikkakuntaa ennen täysi-ikäisyyttä kolmesti, sen jälkeen muutin aikuisena itse työn tai rakkauden perässä saman verran lisää. Että mulle kotiseutu on siellä missä rakkaat ihmiset, ei siellä missä on asunut joskus räkänokkana vuosikymmeniä sitten...

Ehkä pahin kaipuu ei ole vielä edes tullut. Mutta oli juhannus toissa kesänä, kun isä oli vastikään keväällä menehtynyt. Oltiin tyhjentämässä lapsuudenkotia ja vietettiin se juhannus meidän hiljaisessa ja pemotetussa kotikodissa. Keräsin illalla lasteni kukkaseppeleisiin kukkia tienvarsilta, joilla olin viettänyt tunteja, viikkoja, pitkillä lapsuuden kesälomilla. Silloin tajusin, että eräs aikakausi on tulossa lopullisesti päätökseensä.

Jostain syystä minä en niinkään kaipaa lapsuudenmaisemiani vaan niitä maisemia, jossa elin yksin 19-25 vuotiaana.

Koko elämäni olen kaivannut. Mutta se paikka ei ole enää entisensä, sitä paikkaa jota kaipaan ei enää ole olemassa.

Jo opiskeluaikana kaipasin, että saisi asua yhdessä paikassa ja mielellään lapsuudenmaisemissa, joissa sielu lepää ja on lähellä läheisiään. Ymmärsin toki jo silloin, että muistakin maisemista voi tulla rakkaita, jos tapaa oikean ihmisen, jonka kanssa asettuu jonnekin.

Edelleen lapsuuskylällä käydessä tulee ihana rauha, kun siellä on hyvä hiljaisuus ja stressitön ympäristö.

Vierailija kirjoitti:

30 jälkeen kun alkoi ensikertaa tuntua siltä että oli hukassa

Sama homma. Ehkä tarkemmin siinä 35:en ikävuoden paikkeilla.

m39

En kaipaa paikkoja, mutta joskus aikaisempia elämäntilanteita ja nuorempia versioita sisaruksistani.

Vierailija kirjoitti:

Olen nyt 47 eikä ole kaipuu vielä iskenyt. Kierrän kaukaa sen käpykylän. Perheelle olen sanonut, että jos sinne alan hinkumaan takas niin vievät mut hoitoon, jotain on silloin pahasti vialla.

Ehkäpä siinä vaiheessa, kun lapset on muuttaneet kotoa ja puoliso joko kuollut tai lähtnyt alkaa kotoseutu vetää puoleensa.

Itse olen nyt yli 60 v ja olen ajatellut, että jos mies kuolee ennen minua, muutan takaisin kotipaikkakunnalle, Siellä asuu edellen siskoni ja veljeni. Muut ovat ympäri Suomea. Ja olen oikeastaan aina tiennyt, että halua hautani (tuhkani) kotipaikkakunnalle.

Muistan kun puhuin asiasta kerran eräälle ihmiselle nykyisellä asuinpaikkakunnallani, että haluan hautani syntymäkuntaani, hän paheksui asiaa ja sanoi, että lapset eivät sitten pääse  käymään haudalla. Nyt lapseni ovat isoja ja yksikään ei asu täällä ja kun minusta aika jättää, eivät varmasti täällä koskaan käy jos eivät sitten siellä minun syntymäkunnankaan hautausmaalla:D

Jos tänne haudataan, tuntuu, että jään yksin, vaikka olen täällä jo 30 vuotta asunut. Haluan kotiseudun multiin, siellä missä on vanhempien kauta ja muidenkin sukulaisteni. Sinne minä kuulun, vaikka elämä on heitellyt sinne ja tänne ja ympäri Suomenmaata.

Oon kotoisin Etelä-Hkistä ja asunut sen jälkeen:

Itä-hkissä, Espoon Tapiolassa, Töölössä/Eirassa, Taas EteläHkissä lapsuudenmaisemissa, ulkomailla, Leppävaarassa kauempana espoossa jne. En muista oonko muualla.

Aina oon halunnut asua siellä missä asuin ja kasvoin, mutta sopivaa asuntoa ei ole tarjoutunut. Myöskään paljasjalkaisena hkiläisenä ei ole koskaan tarjottu kaupungin asuntoakaan, mikä on mielestäni todella outoa ja epäreilua. Muita mukavia paikkoja on ollut esim Tapiola.

Asun kilometrin päässä lapsuudenkodistani, joten samoissa maisemissa tulee edelleen tallailtua. En osaisi kuvitella asuvani muualla, nämä ovat minulle tärkeitä seutuja ja varmasti kaipaisin tänne jos asuisin muualla.

Noin 30v kun valmistuin toisesta korkeakoulututkinnostani ja kaikki opiskelukaverit hävisi, muuttivat muualle jne. Ennen sitä olin opiskelijatoiminnan takia viihtynyt kaupungissa, mutta tylsän ja tyhjän työelämän alkaessa alkoi kaipaamaan kotikuntaan.

Heti lapsuudenkodista muutettuani kaipasin ja yhä edelleen kaipaus välillä näin kolmekymppisenä iskee. Ehkä enemmän se on aina ollut lapsuudenperheen ja ylipäätään lapsuuden kaipuuta, joka sitten näyttäytyy lapsuudenseutujen kaipuuna. Minulla oli ihana lapsuus ja hyvä perhe (edelleen).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nyt 47 eikä ole kaipuu vielä iskenyt. Kierrän kaukaa sen käpykylän. Perheelle olen sanonut, että jos sinne alan hinkumaan takas niin vievät mut hoitoon, jotain on silloin pahasti vialla.

Ehkäpä siinä vaiheessa, kun lapset on muuttaneet kotoa ja puoliso joko kuollut tai lähtnyt alkaa kotoseutu vetää puoleensa.

Itse olen nyt yli 60 v ja olen ajatellut, että jos mies kuolee ennen minua, muutan takaisin kotipaikkakunnalle, Siellä asuu edellen siskoni ja veljeni. Muut ovat ympäri Suomea. Ja olen oikeastaan aina tiennyt, että halua hautani (tuhkani) kotipaikkakunnalle.

Muistan kun puhuin asiasta kerran eräälle ihmiselle nykyisellä asuinpaikkakunnallani, että haluan hautani syntymäkuntaani, hän paheksui asiaa ja sanoi, että lapset eivät sitten pääse  käymään haudalla. Nyt lapseni ovat isoja ja yksikään ei asu täällä ja kun minusta aika jättää, eivät varmasti täällä koskaan käy jos eivät sitten siellä minun syntymäkunnankaan hautausmaalla:D

Jos tänne haudataan, tuntuu, että jään yksin, vaikka olen täällä jo 30 vuotta asunut. Haluan kotiseudun multiin, siellä missä on vanhempien kauta ja muidenkin sukulaisteni. Sinne minä kuulun, vaikka elämä on heitellyt sinne ja tänne ja ympäri Suomenmaata.

En usko, inhoan sitä sitä paikkaa ja siellä asuvia ihmisiä. Minulla on sieltä hyvin negatiivisia muistoja. Koulukiusaamista, ahdasmielisiä ihmisiä, uskonnon tuputtamista jne. Olen täysin kotiutunut tänne missä nyt asun. Olen myös ilmoittanut, että tänne minut haudataan, missään nimessä en halua entisen kotiseutuni sukuhautaan. Olen uhannut tulla kummittelemaan jos minut sinne viedään vastoin tahtoani. Minä en kuulu sinne, enkä ole koskaan kuulunutkaan. Tämä tunne minulla oli jo lapsena, halusin aina pois. Itse olen oman kotiseutuni etsinyt ja löytänyt.