Kuulostanko yksinäiseltä vai mitä on tämä melankolisuus?

Miksen saa elämästä kiinni yksin asuessa?

Tämä taas korostui, kun olin joulun pyhät porukoillani maaseudulla useamman päivän. Siellä olivat pari sisarustani ja heidän lapsensa.

Aamulla laitoinn herätyskellon soimaan, että ehdin viettämään aikaa kunnolla läheisteni parissa. Niin mukavaa katsella yhdessä elokuvia, sarjoja, pelata lautapelejä, käydä ulkona pulkkailemassa, saunoa tms. Yhdessä ikäänkuin yhteisönä tehdä kotitöitä, ruokaa tms, kattaa pöytä ja ruokakin maistuu seurassa paremmalta. Ulkoiluttaa koira ja silittää kissoja. Sipsit on kiva laittaa kulhoon, kun ne tulee siellä syödyksi. Yöt nukkui hyvin ja verenpainekkin laski.

Sieltä on yleensä shokki tulla kotiin. En tiedä, olen jo 30, en mikään tytön hetula. Shokki omaan kotiin tultaessa on suuri. Vaikka olen vakkariduunissa ja koitan elämää täyttää harrastuksilla ja ystävillä. Ja vaikka uskottelen itselleni, että olen sen verran introvertti, erakko, että viihdyn kotona itsekseni. Totta se onkin tavallaan.

Silti jotenkin ajaudun yksin kotona siihen, etten oikein kuitenkaan tee mitään. Kotityöt jää tekemättä, en jaksa pitää kotia siistiä niinkuin esim porukoilla haluan pitää omalta osaltani siistinä, ja että siivoan aina sotkuni ja muiden. Jos ostan sipsit, en syö niitä. Jos porukoilla ostan sipsit, syön ne muiden kanssa. En jaksa keskittyä oikein elokuviin/sarjoihin, kun ikäänkuin kaikki on vähän tylsempää.

Vaikka kaikki langat on omissa käsissä ja yritän ryhdistäytyä ja päätän joka päivä, etten halua olla vain ja yritän tehdä jotain elämäni ja viihtyvyyteni eteen, niin epäonnistun siinä ja tunnen jatkuvasti itseni melankoliseksi.

Kuulostaako tämä teidän mielestä oikeastaan vain yksinäisyydeltä? Tavallaan en koe olevani yksinäinen, mutta huomaan olevani todella melankolinen ja kaikki on ihan sama-ei jaksa. Voiko se olla ainut merkki, että kuitenkin koen yksinäisyyttä? Eikö tähän ole muuta tehtävissä, kuin yrittää etsiä samankaltainen kumppani.