Onko sinulla ollut elämäsi aikana koskaan ns. tukholman sydroomaa?

Ei ole, en ole ollut panttivankina. 

Yhden suhteen osalta mahdollisuus Tukholma-syndrooman kehittymiseen olisi ollut, mutta hälytyskellot soivat niin voimakkaasti, että päätin suhteen lyhyeen. Jälkeensä tuo kokemus jätti vastustuksen kaikenlaista kontrolloivaa käytöstä kohtaan ja sen etten enää suostu vahtaamiseen tai jatkuvaan tarkisteluun kännykän välityksellä siitä missä olen tai mitä juuri tällä hetkellä teen. Heille, jotka ajattelevat asuntoon painostamalla sulkeutumisen ja tällä tavoin yhdessä ajan viettämisen herättävän rakkaudellisia tunteita, niin tiedoksi ettei pidä paikkaansa.

Koen, että on. Havaitsin asian noin vuosi sitten, 49-vuotiaana. Tajusin, että olen ollut sairaalloisesti riippuvainen äitini hyväksynnästä, vaikka hän oli ilkeä minulle.

Eli vaikka koin hänet traumaattisena ja aika-ajoin pelottavana, minun piti pyrkiä olemaan hänen ystävänsä.

Kun tajusin tämän, se auttoi irtautumaan. Nykyisin välimme ovat ihmeen hyvät. Hän yritti hallita minua edelleen, mutta perittyäni isäni ja otettuani rahan takaisin-uhkailuvälineeksi, hän on alkanut tajuta, että minua joutuu kunnioittamaan.

En siis tod uhkaile häntä huvikseni, vaan hallintayrityksissä koitan laittaa hänet hänelle kuuluvalle paikalle, joka ei ole määräillä minua.