Mielenterveysongelmat ja vauva=??

Masentuneen vanhemman lapsista oliko se 70 % saa psykiatrisen diagnoosin jo alaikäisenä.

Vauva ei ole mikään hoitokeino. Lisäksi raskausaika voisi olla mt-ongelmaiselle vielä vaikeampaa aikaa kuin tavallinen arki nyt.

onko sairaus tasapainossa? Mielenterveysongelmiakin on laidasta laitaan, toimintakyvystä ja todellisuudentajustakin on paljon kiinni.

Itse mielenterveysongelmaisena sanoisin että tosi tosi varovainen pitää olla ja tukiverkot kunnossa. Kun siinä on se ongelma ettei voi antaa kauhalla jos on itse saanut lusikalla. Eikä siinä riitä se että on vanhempi joka ei lyö tai juo tai hauku. Nämä jutut on niin paljon monimutkaisempia.

Niin...tällä tuttavapariskunnalla, jotka vauvaa toivovat, ei sairaus ole ihan balanssissa. Vakavalla mielenterveysongelmalla tarkoitan sitä, että molemmat ovat sairautensa vuoksi sairaseläkkeellä ja varsinkin naisella on useita sairaalajaksoja viime vuosien aikana. Tukiverkosto (eli läheisimmät sukulaiset) eivät asu samalla paikkakunnalla, ystäviä heillä ei ihan hurjasti ole jne...

Niin...tällä tuttavapariskunnalla, jotka vauvaa toivovat, ei sairaus ole ihan balanssissa. Vakavalla mielenterveysongelmalla tarkoitan sitä, että molemmat ovat sairautensa vuoksi sairaseläkkeellä ja varsinkin naisella on useita sairaalajaksoja viime vuosien aikana. Tukiverkosto (eli läheisimmät sukulaiset) eivät asu samalla paikkakunnalla, ystäviä heillä ei ihan hurjasti ole jne...

Surullista mutta totta.

Niin...tällä tuttavapariskunnalla, jotka vauvaa toivovat, ei sairaus ole ihan balanssissa. Vakavalla mielenterveysongelmalla tarkoitan sitä, että molemmat ovat sairautensa vuoksi sairaseläkkeellä ja varsinkin naisella on useita sairaalajaksoja viime vuosien aikana. Tukiverkosto (eli läheisimmät sukulaiset) eivät asu samalla paikkakunnalla, ystäviä heillä ei ihan hurjasti ole jne...

Täytyy myös muistaa, että vain harvoja mt-lääkkeitä voi käyttää raskauden ja imetyksen aikaan. Miten pärjää odotuksen ja vauva-ajan ilman lääkitystä?

Ehdottomasti täytyisi löytyä kunnon tukiverkko sitten vaikka lastensuojelun puolelta, mutta siltikin pitäisin lapsen etuna sitä, että saisi syntyä "terveille" vanhemmille. Mielenterveys ongelmat voivat muuttaa muotoaan hyvinkin nopeasti.

jos perheessä on mt-ongelmia, olisi terapiasuhde hyvä aloittaa mitä pikimmiten ja jatkaa yli raskauden ja pikkulapsiajan. Terapeutin pitäisi olla hyvä ja järkevä.

Lääkityksiä on tällä naisella monia...on uusia ja vanhoja mt-lääkkeitä. Kaikenlaista on kokeiltu, jotkin lääkkeet toimii, toiset ei. Unilääkkeitä joutuu myös käyttämään ja masennuslääkkeitä sekä jtoain "tasaavaa" kai. En tiedä tarkkaan, mutta monia lääkkeitä on. Myös rauhoittavia...

Kuka voi kieltää heitä tekemästä lapsia? Eivät he meitä läheisiä usko...Luulevat, ettei me haluta heille sitä onnea, mitä lapsi toisi. Tosi vaikeaa seurata läheltä tällaistä.

mutta lapsen huostaanotto voidaan tehdä jo sairaalassa, jos katsotaan, etteivät he kykene huolehtimaan lapsesta.

Lääkityksiä on tällä naisella monia...on uusia ja vanhoja mt-lääkkeitä. Kaikenlaista on kokeiltu, jotkin lääkkeet toimii, toiset ei. Unilääkkeitä joutuu myös käyttämään ja masennuslääkkeitä sekä jtoain "tasaavaa" kai. En tiedä tarkkaan, mutta monia lääkkeitä on. Myös rauhoittavia...

Kuka voi kieltää heitä tekemästä lapsia? Eivät he meitä läheisiä usko...Luulevat, ettei me haluta heille sitä onnea, mitä lapsi toisi. Tosi vaikeaa seurata läheltä tällaistä.

Surullista, että näitä lapsia pitää synnyttää maailmaan tietentahtoen, joista vanhemmat ei sitten pysty huolehtimaan.

ja varmasti ap:n kuvaamat vanhemmat joutuisivat tiukkaan syyniin neuvolan ja sosiaalipuolen kautta, tukea varmasti saisivat sitä kautta, mutta jos turvaverkostoa ei ole niin onhan siinä aikamoinen riski että menettävät lapsen jossain vaiheessa. Kestäisivätkö he sitä?



Mietin kahden kehitysvammaisen aikuisen vammaista lasta, joka aina laihtuu kotilomilla (on siis laitoshoidossa mutta vierailee kotona), koska vanhemmat eivät saa hoidettua edes perustarpeita. Tässäkin perheessä toteutuvat vanhempien oikeudet, mutta lapsen oikeus turvalliseen elämään ja kasvuun on vähän niin ja näin.

näkökulma: monet mt-sairaudet ovat lääkityksellä ja hoitosuhteilla hoidettavia. Mutta moni mt-sairaus on siis sairaus siinä missä reuma, astma ym. ovat, eli sairaus, josta ei parannuta. Täällä on näköjään vallalla mielipide että ensin pitää parantua, kun hankkii lapsia. Mutta entä kun sairaus on sellainen, että siitä ei parannuta ikinä?

Mt-ongelman ei tarvitse olla elämää rajoittava tekijä, jos siihen vain löydetään oikea, oireet poistava lääkitys ja hoito.

Lisäksi löytyy lääkkeitä joita voi käyttää sekä raskauden että imetyksen aikana.



Mutta alk.peräiseen kysymykseen oma vastaukseni: ensin pariskunnalla pitää olla oikea lääkitys ja hoito ( jota ei katkaista raskauden aikana). Eli vanhemmaksi aikovan pitää pystyä elämään suhteellisen normaalia arkea, kestämään elämää sen kaikilla osa-alueilla ja hallita realiteetteja elämässä. Lisäksi pitää olla tukiverkostoa. Kun sairaus saadaan lääkityksellä oireettomaksi ja pystytään hallitsemaan sitä, on jokaisella sairaalla myös oikeus lisääntyä.



Ja kyllä, olen itse mt-sairas,minulla on lääkitys ja terapiasuhde ja olen myös raskaana.

Kun sairaus saadaan lääkityksellä oireettomaksi ja pystytään hallitsemaan sitä, on jokaisella sairaalla myös oikeus lisääntyä. Ja kyllä, olen itse mt-sairas,minulla on lääkitys ja terapiasuhde ja olen myös raskaana.

kuin joku reuma. On joitakin mt-ongelmien muotoja jotka voi olla kohtalaisen puhtaasti kemiaa ja perinnöllistä, esim. bipolaarit. Mutta sitten taas suurimmassa osassa mt-ongelmia taustalla on vääristyneet tavat nähdä maailmaa, puutteelliset tunnetaidot ja ihmissuhdetaidot jne. Niitä ei saada pois ja oikeasti "oireettomiksi" millään lääkityksellä. Mulla on itsellä ollut mt-ongelmia joihin vuosien terapia on purrut. Silloin kun ongelmat oli vielä kunnolla päällä luulin olevani paljon parempi äiti kuin oikeasti olin. Nytkin teen koko ajan jossain määrin jotain väärin koska lapsi oireilee jonkin verran. Voin oikein hyvin, en ole vuosiin tarvinnut enää lääkkeitä ja minulla ja lapsellani on hyvä suhde. Sillä lailla hyvä, että kannustan, rakastan, halitaan paljon, ei ole mitään elämänhallintaongelmia tyyliin riitoja, alkoholia, väkivaltaa.

Mielenterveyden ongelmat kun ovat niin voimakkaasti periytyviä, etten kestäisi jos rakas lapseni joutuisi kärsimään yhtä paljon kuin minä itse.

siinä missä psykososiaaliset taakat siirtyvät ihan tavallistenkin ihmisten keskuudessa sukupolvelta toiselle, todellinen riski sairastumiseen saattaa olla ihan geeneissäkin...

pariskunnalla on siis molemmilla mt-ongelma, eläkkeellä ovat ja sairaalataustoja molemmmilla. nyt vauva tulossa ja lähipiiri odottaa puolikauhuissaan mitä tuleman pitää. ja nyt ei todellakaan ole kysymys jostain perusmasennuksesta, vaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, johon varsinkin naisella sekoittuu kaikenmaailman muita juttuja...sitten vielä olivat näreissään, kun me lähisukulaiset ei niin kympillä riemusta hypitty kun kuultiin raskaudesta. mitään negaa ei saisi edeltä käsin vauva-ajasta sanoa, ei kestä sitä yhtään. nainen on nyt jo raskausaikana ollut ihan seis, käytti alussa sellaisia lääkkeitäkin, joita ei olisi saanut syödä. suoraan sanottuna hänellä on kestämistä ihan omassa perusarjessa itsensä kanssa, miten hän voi huolehtia vauvasta ja kestää kaikki ongelmat vauva-ajassa (heräämiset, hormoniheittelyt) ja jatkossa? muutenkin kaikkea mahdollista lääkitystä syönyt, mitä vaan voi yhtään syödä raskausaikana. hirveän raskasta olla omainen tällaisessa tilanteessa. ei kiva, ei.

Mt-ongelmissa henkilö ei arvosta itseään ja ajattelee, että ei hänellä niin väliä, olisi kivaa hoitaa jotain toista, esim. vauvaa.



Totuus on kuitenkin se, että ensin on rakastettava itseään niin paljon, että hoitaa itsensä kuntoon. Vasta sitten osaa hoitaa toistakin - ja rakastaa.



Ei kukaan suosittele syöpäpotilaalle tai vaikeaa diabeettestä sairastavallekaan tekemään lasta kun sairaus on pahassa vaiheessa.



Vasta kun sairaus on hoidettu tasapainoon, voidaan ajatella muuta. Ja mieluiten niin että sairauden vaikeasta vaiheesta on jo jonkun aikaa että on ehtinyt nauttia elämästä.

Tosiaan pitää erottaa, että mt-ongelmat ovat todella eritasoisia. Mulla on ollut itsellä paniikkihäiriö ja masennusalttiutta. Olen välillä syönyt lievää serotoniinilääkitystä, jota itse asiassa saa syödä myös raskaus-ja imetysaikana. Olen kuitenkin myös selvinnyt ilman lääkitystäkin, niin kuin esim. nyt. Hoitona on siis ollut välillä lievä lääkitys, muutaman kerran keskusteluapu (ei säännöllinen) ja "omaterapia" eli oma tieto siitä, miten oireita voi hallita ja vähentää. En siis koe olevani varsinaisesti "mielenterveysongelmainen", vaikka tiettyjä oireita onkin ollut ja on ajoittain.



Sitten on erikseen pitkiä ja toistuvia sairaalajaksoja saavat mt-ongelmaiset. Sairaalaan ei nykyresursseilla todellakaan oteta ketä tahansa. Täytyy olla vakavat riskit selviytyä arjesta, jopa itsetuhoisuutta jne. Jos ei pysty käymään töissä ja on selviä vaikeuksia selvitä arjesta (pelkotiloja, rahaongelmia, ihmissuhteet menneet jne...) niin kyllähän se on tosi vakavaa silloin. Onko oikein tehdä vauvaa siihen elämäntilanteeseen ikään kuin parantamaan omaa itseä ja eheyttämään? Mielestäni ei. Vakavaa mt- ongelmaa ei valitettavasti voi täysin rinnastaa esim. astmaan ja reumaan. Vakaviin mt-ongelmiin kietoutuu niin paljon muuttujia, jotka liittyvät sosiaalisiin suhteisiin, taloudelliseen tilanteen, elämänhallintaan, persoonallisuuteen jne. että vauvan "tekeminen" siihen kaikkeen sotkuun on tosi riskialtista. Tämä on kylmä tosiasia.

mä olen kuulema mt-ongelmainen kun en jaksa sitä että mies kattelee vieraisiin päi...on alussa suhdetta pettänytkin ja ties vaikka nyt myöhemminkin... mut lääkäri ei oo diagnoosia tehny.mies on.olen kuulema vainoharhainen...mut hyvin mä lapset hoidan ja kodin..