Mun on ikävä äitiä :(

Otan osaa. Oma isäni kuoli viime syksynä ja nyt viimeaikoina olen tuntenut päivittäin niin raastavaa ikävää että hetkessä tulee tuskainen itku.

Ei siihen kuolemaan koskaan voi varautua. Ja valitettavasti se ikävä ja suru on nyt vaan kestettävä ja koettava, kyllä se ajallaan helpottaa. Kuulema. Oikotietä ei ole.

kaikki kuolleet tulevat taas elämään, kun maasta tulee paratiisi



eikö olekin mahtavaa kun tapaatte äitinne kanssa jälleen

Lämmin osanottoni ja voimahalaus!!

Lohdullista on ajatella, että äidilläsi on varmasti nyt kaikki hyvin. Kivut ovat poissa. Hän toivoisi varmasti, että te jatkatte elämää ja nautitte siitä. Ikävälle pitää myös antaa aikaa, itkeä kun itku tulee.

"Lennä lennä hetken tulinen lintu.

Tee pesä pilvien väliin

Sitä se onni on

ettei hetkeen katso

taakseen

eikä eteen"

Äitini kuoli 6 vuotta sitten ja joka päivä on ikävä.

Minunkin äitini sanoi viimeisinä päivinään, että 'en minä niin sairas ole'...

Päivä vain ja hetki kerrallansa



Päivä vain ja hetki kerrallansa,

siitä lohdutuksen aina saan.

Mitä päivä tuokin tullessansa,

Isä hoitaa lasta armollaan.

Kädessään hän joka päivä kantaa,

tietää kaiken, mitä tarvitsen,

päivän kuormat, levon hetket antaa,

murheen niin kuin ilon seesteisen.



Joka hetki hän on lähelläni,

joka aamu antaa armonsa.

Herran huomaan uskon elämäni,

hän suo voimansa ja neuvonsa.

Surut, huolet eivät liikaa paina,

ne hän ottaa itse kantaakseen.

"Niin kuin päiväs, niin on voimas aina."

Tähän turvaan yhä uudelleen.



Kiitos, Herra, lupauksestasi,

siinä annat minun levätä!

Kiitos olkoon lohdutuksestasi,

annat voimaa sanan lähteestä!

Suo mun ottaa isänkädestäsi

päivä vain ja hetki kerrallaan,

kunnes johdat minut kädelläsi

riemun maahan, päivään kirkkaimpaan.



virsi 338

Mietin paljon sitä, että pelkäsikö äiti.

Kuinka pitkiltä yön tunnit tuntuivat ahdistavien ajatusten kanssa. Hän ei jakanut niitä kenenkään kanssa. Ryven näissä ajatuksissa ja kidutan itseäni.

Olikohan lopussa valmis kuolemaan kun kivut olivat kovat. Ap

Äitisi varmasti surisi, jos tietäisi, kuinka paljon mietit asioita.



Tällä hetkellä äidilläsi on kaikki hyvin ja hän varmasti toivoisi, että jatkaisit elämääsi onnellisena.

En osaa lohduttaa, mutta paikkaansa pitävä klisee on, että aika auttaa. Aluksi on se kuristava ja voimattomaksi vievä ikävän ja surun tuska. Ihminen on kuitenkin oppivainen eläin ja oppii hiljalleen luopumaan. Ikävä ja suru eivät lopu, mutta lientyvät, hyvät, kauniit ja ilon kyyneleitä nostattavat muistot valtaavat vähitellen alaa pakahduttavilta surun aalloilta. Aallotkaan eivät lopu - kokonaan.



Lopulta tulee aika, jolloin poismennyttä kohtaan tuntee kaunista kaipuuta, ikävän sävyjä heijastelevaa lämpöä ja suurta kiitollisuutta, siitä, että sai kerran pitää rakasta lähellään.



Voimia!

salatessaan kuolemansa ja kipunsa. Se on ollut hänen tapansa hoivata ja välittää vielä viimeisillä hetkillä. Ehkä hän on halunnut elää mahdollisimman pitkään nähden ympärillään normaalin iloisia naamoja sen sijaan, että kaikki olisivat väännelleet käsiään ahdistuneina. Silloin kuolemasta olisi täytynyt puhua paljon enemmän.



Tee surutyötä ja ikävöi, se tuska vie varmasti vuosia kunnes asettuu omalle paikalleen rinta-alassa. Niin se tekee minullakin, vaikka läheiseni ei ole kuollut vielä. Joudun katsomaan vuosikausia perheenjäsnen hidasta hiipumista.



Voimia sinulle, taas yhden illan ja yön yli

Minua hieman lohduttaa tämä runo:



"En ole poissa vaan luoksenne saavun mukana jokaisen nousevan aamun. Ja jokaisen tummuvan illan myötä toivotan teille hyvää yötä."



Lämpöinen halaus sinulle ap ja muillekin menetyksen kokeneille.