Lue keskustelun säännöt.
Äitini kuoli
27.11.2022 |
ja jotenkin olen antanut kaiken anteeksi, mistä aikaisemmin olin vihainen.
Nyt vain kaipaan häntä tavattomasti. Hetken jo luulin, ettei voin surra tässä arjen keskellä, mutta olenkin ihan poikki ja en saa mitään aikaiseksi.
Kommentit (19)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos teille. En edes tiedä, miksi tämän tänne kirjoitin, mutta sananne lämmittävät.
Mikä toi mainos on paljaasta perseesetä tälläisen viestin kohdalla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valtavasti voimia. Tuo kaipuu on niin tuskaisaa, eikä se lopu oikeastaan koskaan. Hälvenee välillä ja sitten taas tulee voimakkaana esiin. Merkkipäivät, joku juttu mistä haluaisi kysyä vinkkiä, jne... Sitten sitä havahtuu siihen karuun todellisuuteen ettei enää saa yhteyttä. Juicen sanoin elämä on kuolemista. Kaikki rakkaat on meillä vain lainassa.
Lepää niin paljon kuin voit, tee vain pakolliset työt. Sure ja anna ajan kulua. Kaikki tunteet ovat oikeita ja sallittuja. Yhtenä päivän huomaat, että elämä jatkuu. Sinulla on paljon elämää elettävänä. Tee siitä itsesi näköinen, mielekäs elämä. Otan osaa suruusi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset kuolevat joskus. Toiset aikaisemmin, toiset myöhemmin.
Kauniisti kuvasit sitä, miten jäljelle jää rakkaus ja siksi suru. Kaikki me äiditkin ollaan epätäydellisiä ja minä ainakin toivon, että vaikka olen äitinäbtehnyt myös paljon varmasti väärin, lapsilleni jäisi ainakin yksi asia muistoksi minusta: Se että minä rakastin heitä enemmän kuin mitään maailmassa.
Otan osaa. Otan osaa, pidä itsestäsi hyvää huolta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset kuolevat joskus. Toiset aikaisemmin, toiset myöhemmin.
Ja ihmiset, jotka eivät vielä kuolleet, surevat sitä, kun heidän läheisensä on kuollut. Normaalia elämää.
Oman vanhemman kuolemasta tulee usein sellainenkin ajatus, että itse on ikään kuin "seuraavana vuorossa". Useimmiten se koetaan surullisena asiana.
Mulla on sama suru. Olen menettänyt jo kaikki iäkkäämmät läheiseni, mutta tämä äidin menetys oli kaikista pahinta. Vaikkei aina ihan ymmärrettykään toisiamme, niin hän oli kuitenkin kaikista ihmisistä se ainut joka oli koska tahansa valmis antamaan vaikka viimeisen vaatteensa päältään minulle. Äidinrakkaus parhaimmillaan ei ole millään muulla rakkaudella korvattavissa. Sellaista epäitsekästä rakkautta jää kaipaamaan koko loppuiäksi.
Niin ja otan osaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äidit tuntuvat eläessään voimakkailta ja eloisilta, kovin tarmokkailtakin. Omissa menoissaan menevät, tuttujensa kanssa. Ei siksi voi edes kuolemaa ymmärtää. Vaikka joskus taivaassa kohtaakin, ainakin ne joilla oli kiva äiti. Jos olitte yhdessä paljon, tuli muistoja. Osa ei ole äitinsä kanssa melkein lainkaan tekemisissä syystä tai toisesta.
Ihan luonnollista tuntea ristiriitaisia tunteita nyt. Olet varmasti shokissa ja vielä vasta sulattelet asiaa. Kaikki tunteet kuten suru, pettymys, ikävä, ilo ja jopa katkeruus tai viha ovat ihan inhimillisiä. Älä säti itseäsi mistään tunteista joita käyt läpi. Ajatukset ja tunteet tasaantuvat pikku hiljaa, ota hetki kerrallaan. Voimia <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äidit tuntuvat eläessään voimakkailta ja eloisilta, kovin tarmokkailtakin. Omissa menoissaan menevät, tuttujensa kanssa. Ei siksi voi edes kuolemaa ymmärtää. Vaikka joskus taivaassa kohtaakin, ainakin ne joilla oli kiva äiti. Jos olitte yhdessä paljon, tuli muistoja. Osa ei ole äitinsä kanssa melkein lainkaan tekemisissä syystä tai toisesta.
Näinhän se on. Ja mä oikeastaan tajusinkin ihan kunnolla vasta keski-ikäisenä kuinka fantastinen äiti mulla oli. Ja kuinka paljon hän oli uhrannut elinvoimaansa nuorena vain meidän (lastensa) takia. Meistä tuli iän myötä aina vaan läheisempiä ja sitten hän olikin jo poissa. Tämä suru on jotain sellaista, mikä menee ytimeen asti. Perusteisiin. Varmaan vähän samalla tavalla kuin oman lapsen kuolemasta ei koskaan täysin selviydy. Toivottavasti en nyt astunut kenenkään varpaille. En tiedä miltä oman lapsen menettäminen tuntuu, mutta tarkoitin vain että kyseessä on siinäkin sellainen ytimeen menevä asia, mistä ei koskaan täysin pääse yli. Oppii vain elämään jollain tavalla asian kanssa.
Ihmisen sielulle on hyvin puhdistavaa päästää irti katkeruudesta, olet selvästi oikealla tiellä.
Surun työstämiselle pitää antaa aikaa, se ei mene pois itsestään tai syrjään työntämällä. Menetykset pitää surra ja muistot muistella tyhjiin.
Anna itsellesi mahdollisuus tuntea vihaa, hylätyksi tulemisen tunnetta, surua, toivottomuutta ja voimattomuutta, ne kaikki voivat kuulua eheytymisen prosessiin.
Anna itsellesi mahdollisuus muistella yhteisiä onnen hetkiänne, yhteistä taivaltanne sen parhaimpine päivineen. Muista äitiäsi sellaisena kuin hän oli täydellisimmillään, silloin kun hän osasi ilmaista sinua kohtaan pohjatonta äidin rakkauttaan sen kaikkein kauneimmassa muodossa.
Hiljalleen nuo yhteiset muistonne haalistuvat, ne lipuvat ajan verhoaman hunnun taakse, kaukaiseen menneisyyteen. Vain kaikkein tärkeimmät, rakkaimmat ja lämpimimmät muistot kiinnittyvät sydämeesi, jotta voisit kuljettaa niitä kanssasi läpi ikuisien aikojen.
Mun äiti kuoli sairastettuaan dementiaa yli 20 vuotta.
En tuntenut surua, vain helpotusta.
Osanottoni aloittaja. Aika yleensä auttaa suruun kuin suruun tai ainakin aika tekee sen, että suru muuttaa muotoaan siedettävämmäksi.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset kuolevat joskus. Toiset aikaisemmin, toiset myöhemmin.
Oikeesti?
Otan osaa Anna surutyölle aikaa.