Lue keskustelun säännöt.
pelottaa että vauva(sikiö) kuolee kohtuun, tai kätkykuolema.
24.05.2010 |
kaikki mitä luen vauvalehdstä ja täältäkin niin mieleen jää vain kauhutarinat. pelkään että jos vauva kuolee.. itse en asialle mitään voi jos niin kävisi. miten muut selviävät tälläisestä vai olenko täysin hullu?
rv34.
Kommentit (20)
itkuhälyttimellä, jossa on patjan alle laitettava hengitysliiketunnistin. Esikoisella hälyttikin kaksi kertaa, joista tokalla vauva olikin jotenkin "eri tavalla" pelästynyt, tuntui haukkovan henkeään. Seuraavilla ei ole hälytyksiä tullut. Loistokapine.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
itkuhälyttimellä, jossa on patjan alle laitettava hengitysliiketunnistin. Esikoisella hälyttikin kaksi kertaa, joista tokalla vauva olikin jotenkin "eri tavalla" pelästynyt, tuntui haukkovan henkeään. Seuraavilla ei ole hälytyksiä tullut. Loistokapine.
Sitä kun ei estä lääkärikään, jos se sattuu.
sen ehtisikään estää. Ei siinä ole enää mitään tehtävissä, kun vauva on ollut kauan hengittämättä. Mutta tuo ilmoittaa jo lyhyestä hengityskatkoksesta kovalla piippauksella, jolloin hengittämisen unohtanut vauva havahtuu, tai ainakin vanhempi on heti paikalla auttamassa.
itkuhälyttimellä, jossa on patjan alle laitettava hengitysliiketunnistin. Esikoisella hälyttikin kaksi kertaa, joista tokalla vauva olikin jotenkin "eri tavalla" pelästynyt, tuntui haukkovan henkeään. Seuraavilla ei ole hälytyksiä tullut. Loistokapine.
Sitä kun ei estä lääkärikään, jos se sattuu.
sen ehtisikään estää. Ei siinä ole enää mitään tehtävissä, kun vauva on ollut kauan hengittämättä.
Mutta kätkyeeseen kuollutta ei pelasta vaikka seisois vieressä, lääkäri sen enempää kuin poliisikaan. Sori, että hassasit rahasi turhaan.
ei tarvinut keksiä. Oli traaginen tapaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki odottajat pelkäävät samaa. Asian kanssa pitää vain oppia elämään.
Toiset reagoivat tilanteeseen hankkimalla kaikenlaisia välineitä saadakseen turvallisuuden tunteen. Joku ei uskalla jättää vauvaa näkyvistään. Eräs ystäväni pohti tosissaan, voisiko vauvaa nukuttaa aina vain omassa sylissä, jotta kätkytkuolemariski pienenisi... Lääkäriystävämme selitti hänelle hyvin kärsivällisesti, että elvytysvaste on hyvin heikko useimmissa tapauksissa, vaikka itse huomaisi asian sillä hetkellä kun lapsi lakkaa hengittämästä...
Summa summarum: asioille on hyvin vähän itse tehtävissä, ei voi muuta kuin elää ja iloita jokaisesta hetkestä. Huomisesta kun ei tiedä.
Sitä paitsi kaikki äkilliset kuolemat (vaikka nukkuessakin tai siellä lääkärissä) eivät lopulta ole oikeita kätkytkuolemia, vaikka ne niin aluksi luokitellaankin. Tuttavan vauva kuoli juurikin ulkona vaunuihin. Tutkimuksissa löytyi revennyt aortan ahtauma.
sen ehtisikään estää. Ei siinä ole enää mitään tehtävissä, kun vauva on ollut kauan hengittämättä.
Mutta kätkyeeseen kuollutta ei pelasta vaikka seisois vieressä, lääkäri sen enempää kuin poliisikaan. Sori, että hassasit rahasi turhaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei tarvinut keksiä. Oli traaginen tapaus.
aikä ap ole hullu sitten.
Kestettävä vaan on. Raskaus on monelle ihmiselle oppitunti ekan kerran elämässä siihen että kaikki ei ole omassa hallinnassa. Minulle oli näin. Nimittäin siihen saakkakin ymmärtää että kaikenlaista voi tapahtua, mutta ajatus on että ei minulle. No minulle on tullut paljon keskenmenoja ja yksi kohtukuolema. Noilla viikoilla kuitenkin on hyvin todennäköistä että kaikki menee hyvin. Itsekin olen heräillyt yöllä tutkimaan että hengittääkö vauva. Ajattele että tämä on elämää ja on normaalia olla huolissaan, se vaan osoittaa sen että ymmärrät että asiat voivat myös mennä pieleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
toivottelen minäkin. Kyllä se huoli ja pelko kuuluu vanhemmuuteen. Aina voi käydä jotain. Hulluksi tulee ajattelemalla aina pahinta. Tunnistan itsessänikin saman piirteen. Nyt ei ole tarkoitus pelotella kauhutarinalla, vaan tiedän itse kokemuksesta, että mitä vaan voi sattua, eikä kaikkea onneksi tiedä. Tilanteen sattuessa omalle kohdalle (lapsen kuolemasta siis ei onneksi kokemusta, eli siitä en sano mitään, en voi edes kuvitella...) on vaan jaksettava ja kestettävä. Esikoiseni syntyi terveenä ja täysiaikaisena, mutta sairastui muutaman tunnin ikäisenä tuntemattomattomaksi jääneen bakteerin aiheuttamaan sepsikseen eli verenmyrkytykseen. Hän joutui tehohoitoon, oli hengityskoneessa. Onneksi toipui ja on nyt terve 3-vuotias. Vasta paljon myöhemmin olen uskaltanut aiheesta lueskella ja löytämieni lähteiden mukaan vastasyntyneen sepsiksen kuolleisuus on 10-20 %. Onneksi en tiennyt. Ei silti voi elää elämäänsä peläten. Milloin vaan käydä jotain pahaa, kenelle vaan.
Onnea sinulle odotuksen loppumetreille, synnytykseen ja seikkailuun nimeltä vanhemmuus!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
miksei sitä pelkäis menettävänsä rakastaan.. odotusaikana pelkäsin.. moni kaveri on lähiaikoina joutunutsynnyttää kuolleen lapsensa.. itsellä emni kaikki hyvin.. mut kyllä nyt vaik vauvalla onkin ikää jo 5kk.. niin välillä yöllä havahdun ja tönäsen vauvaa kun ei näy että hengittäs..:P
pelkään melk joka yö että nukkuu pois.. kamala pelko.. toiv menee ohi.. tsemppiä sullekin.
Minäkin olin samanlainen huolehtija tuossa vaiheessa. Olin itse asiassa koko raskausajan ja pikkulapsiajan.
Taustalla muutama todella ikävä kokemus joista ikävimmässä menetin odottamani lapsen erittäin vaikealle kehityshäiriölle (elinmahdollisuudet yli 1vrk 0%). Seuraavassa raskaudessa ja pikkulapsivaiheessa pelkäsin kaikkea:
- tuulimunaa
- keskenmenoa
- np-ultraa (en Downin syndrooman takia vaan tuon jo kokemani sikiön keskushermostoon liittyvän kehityshäiriön vuoksi)
- rakenneultraa jossa voisi löytyä ties mitä fataaleja kehityshäiriöitä
- kohtukuolemaa
- synnytystä (kumminkin päin: mitä jos lapsi kuolee mutta minä selviän / mitä jos lapsi selviää mutta minä kuolen ja lapsesta tulee äiditön)
- kätkytkuolemaa
- lukuisia eri asteisia vammoja ja kehityshäiriöitä jotka voidaan todeta vasta vastasyntyneestä/vauvasta
- INCL:ää joka todetaan usein vasta 1v+ ikäisellä lapsella
Tähän taisin lopettaa pikkuhiljaa eli päätin kun lapsi oli 1,5v että en pysty huolehtimaan kaikesta. Lääkäriystäviltäni/tutuiltani olen kuullut että periaatteessa jos lapsen kanssa pääsee kouluikään asti eikä ole mitään ihmeempää ilmennyt niin voi huokaista helpotuksesta. En halua odottaa niin pitkään.
Jotain hyötyä tuosta huolehtimisesta kuitenkin on ollut. Kun kaveripiirini äidit huolehtivat sitä että "voi miksi meidän lapsella ei ole vielä puhjennut hampaita kun on sentään 8kk ikäinen, apua jos lapselle ei tule hampaita ollenkaan" niin minä samanikäisen hampaattoman lapsen äitinä ajattelin että väliäkö sillä. Niin kauan kun lapsi on hengissä eikä hänellä ole kuolemaan nopeasti etenevää tautia niin olen onnellinen. Jne jne. Monet lapsen kehitykseen liittyvät murheet tuntuvat pieniltä kun niitä vertaa kokemukseen jossa joutuu hautaamaan oman odottamansa lapsen.
Tsemppiä ap! Lupaan että joskus helpottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
pelkoa. Minulla oli sama esikoisen kanssa. Välillä piti mennä katsomaan, hengittikö poika ja oliko muuten kaikki hyvin. Ja sama jatkuu vieläkin joskus vaikka lapsi on jo 4v.
Nyt toista lasta odottaessani olen yrittänyt sulkea moiset ajatukset pois ihan siitä syystä, koska muistan kuinka ahdistunut olin esikoisen kanssa. Eikä ahdistusta vähentänyt silloin se, etten kehdannut puhua aiheesta kenenkään kanssa, koska pelkäsin, että minut leimaittaisiin hysteeriseksi.
outoa että mitä kiksejä saa se joka haluaa kirjoittaa vain että joo niitä kuolee. eli toi että menivät katsomaan ja oli kuollut. niitäpä olen jo paljon lukenut.
ap
Jos se tulee kohdallesi, niin selviät siitä kyllä. Lapsen joutuu hautaamaan sekä konkreettisesti että mielessään. Jos tulee kohtukuolema niin olisi todella harvinaista, jos sellainen sattuisi sinulle toisen raskaudenkin kohdalla. On naisia, jotka ovat selvinneet useasta keskenmenosta ja tämä on vähän sama juttu.
Lapsesta ja sen terveydestä ei voi olla varma ennen kuin lapsi on terveenä sylissä. Jos tulee kätkytkuolema niin pitää silloinkin heti yrittää järjestää uusi lapsi tilalle.
Mitäpä jos jatkuva voimakas pelkääminen voi olla vaikeampaa ja hankalampaa kuin lapsen menettäminen.
Onnea kaikille raskaana oleville. Raskaus ei koskaan ole riskitön ja se on osa elämää ja kuuluu raskauteen.
on nyt jo 10kk ja pahin on onneksi jo helpottanut. Minä en jotenkin koko raskausaikana edes uskaltanut ajatella koko vauvaa, niin paljon pelotti, että kaikki ei menekään hyvin. Ekat n. 4kk olivat kaikkein pahimmat, olin ihan järkyttävässä univajeessa, kun koko ajn pekäsin, että vauvalakkaa hengittämästä. Meidän vauvalla vielä oli ihan ihmeellisiä ääniä nukkuessaan, ihan kuin siltä olisi aina silloin tällöin happi loppunut. En myöäs voinut koskaan päästtää vauvaa silmistäni, kun koin jotenkin, että olen sille lapselle vastuussa, ettei hänelle satu mitään. Olin siis aivan äärimmäisen hurmaantunut siitä pienestä vaavelista (ja olen vieläkin) mutta samalla tuo aina oli niin kamalaa kaikkine pelkoineen.
Itsellä alkoi helpottaa vauvan ollessa 6kk, koska silloin kätkytkuoleman riski on jo minimaalinen. Ja nyt kun vuava on 10kk. uskallan jo antaa sen nukkua esim. partsilla monta tuntia ilman, että käyn edes katsomassa, tähän mennessä on aina sieltä hengissä heräänyt!
Tsemppiä! Ajan kanssa helpottaa.
Ja sen asenteen kun saisi, että kaikkeen ei voivaikuttaa ja jos jotain on tapahtuakseen, niin sitten tapahtuu. Itseäni tuo ei auttanut, kun ajattelin koko ajan, että kaikki riskit on minimoitava ja olin koko ajan valpas kuin leijona... Huhhuh. Saapi nähdä tuleeko meille koskaan toista lasta, niin rankaa tuo oli. Ja mies ei ymmärtänytasiaa yhtään, vaan vähätteli koko ajan, parisuhdekin oli melkoisella koetuksella.
Huh, nyt on jo helpomaa...
Mitäpä jos jatkuva voimakas pelkääminen voi olla vaikeampaa ja hankalampaa kuin lapsen menettäminen.
17 täällä vielä. Tästä tuli mieleen se millä sain itseni lopettamaan jatkuvan pelkäämisen. Jostain luin seuraavan (ei nyt sanasta sanaan mennyt näin mutta suurinpiirtein):
"Ei kannata huolehtia ja surra kaikkea mahdollista etukäteen koska jos oikeasti pahin mahdollinen tapahtuu niin joudut huolehtimaan ja suremaan kaksi kertaa. Jos taas huolehtimaasi ja suremaasi asiaa ei tapahtukaan koskaan olet huolehtinut ja surrut täysin turhaan".
nääpäimistöllä ja teksti välillä vaikeasti luettavissa.
sitä lapsen kanssa ole koskaan "turvallisilla vesillä". Ensin odotetaan että tulee rv12 että keskenmenon riski pienenee, sitten odotetaan elinkelpoisuuden rajaa jossain rv 25 paikkeille. Sitten yritetään selviytyä synnytyksestä, sitten odotetaan että kätkytkuoleman riski poistuu... Sitten ei taidakaan olla vastassa kuin paha maailma, jota vastaan lienee kaikken vaikein taistella!
Tällaista se vanhemmuus on, kovaa huolehtimista.
Ei kannata murehtia asioita joihin ei voi vaikuttaa.