40v ja 50v kriisissä tulee mietittyä, että tässäkö elämä oli.mitä muutoksia tai uutta teit?

Minä olen juuri tuolta väliltä eikä mulla oo mitään kriisejä. Kriisin saikin aviomieheni, joka jätti yllättäen minut ja lapset ja painui reppu selässään salarakkaalleen 20 vuoden yhteiselon päätteeksi.

Hän se siinä kriiseili. Minä elelin ihan tyytyväisenä lapsiperhe-elämää, mieheni näköjään ei. Perään en itke enkä ruikuta. Omapa on menetyksensä.

Vanhempien lasteni isä lähti toisen naisen matkaan kun olin 30 v. Olin pitkään yksin kunnes 40 v löysin elämäni miehen. Sitten otin riskin ja vaihdoin uuteen työpaikkaan 50 v. En tiedä onko ollut mitään ikäkriisejä.

Kyllästyin työelämään ja läksin opiskelemaan. On mukavaa vaihtelua.

En todellakaan ole miettinyt, että tässäkö elämä nyt oli. Aina on ollut haaveita, joita on voinut toteuttaa. Nelikymppisenä opettelin purjehtimaan, nelivitosena vaihdoin työpaikkaa ja viisikymppisenä päätin opetella laulamaan. Lisäksi rahaa on enemmän kuin ikinä toteuttaa haaveita mm. matkaillen.

Tässä se oli. Olen työkyvyttömyyseläkkeellä ja koitan olla nyt vain tässä koska en kuitenkaan oikeasti jaksa yhtään mitään.

Tuntuu siltä, että elämässä on koko ajan joku kriisi päällä. Itse ainakin olen kokenut, että tulee 30-, 40- ja 50-kriisit. Loppuvatko ne sitten vasta, kun kuolee. Nyt kun lähenee 60 olen alkanut ajatella, että tätä se elämä on kasvamista kriisien myötä. Viime aikoina on tullut sellainen olo, että enkä olen valmistautumassa täältä lähtemiseen pikku hiljaa. Toki siihenkin voi mennä vielä 20  vuotta. Mutta nyt alkaa olla sellainen olo, että aika moni asia on tullut koettua, eikä enää haikaile niin paljon lisää niitä kokemuksia. Onneksi vielä on takataskussa joitakin, joiden perään tässä voi rakentaa loppupelämnsä, jos siitä tulee kovinkin pitkä.

Olen 41-v ja tosi tyytyväinen elämääni. En ole kriiseillyt missän vaiheessa. On hyvä koulutus, työ, puoliso, koti... kaikkea mitä olen elämältä halunnut. Matkustellaan paljon, käydään ravintoloissa ja elokuvissa, nautitaan elämästä. Toki on jo ikävaivoja hieman, muta eivät estä tekemästä mitään. 

Ei todellakaan ollut kriisiä 40- tai 50 - vuotiaana. Elämän parasta aikaa, kuopuskin syntyi kun olin 42v.

Mulla alkoi kriisi vasta 60v:nä, tuntuu että pitäisi vielä ehtiä tekemään vaikka mitä ja aika ja kunto vaan vähenee! Kaikki elämästä nauttimista hidastavat tekijät raivostuttaa kunnolla, esim koronavuodet ja 2. kotimme remontti.

Elämässä olisi vielä niin paljon uutta ja innostavaa koettavaa!

Mulle tuli kriisi 54 v, kun ainokainen lapsi muutti omilleen. Olimme asuneet kahden. Sen jälkeen kaikki on tuntunut turhalta ja tarkoituksettomalta.

Olen kiinnostavassa työssä, on ihana miesystävä, on taideharrastuksia. Mikään niistä vain ei riitä elämän sisällöksi. Jos johonkin voisi hurahtaa, niin olisi tervetullutta. Nyt en näe mitään päämäärää tai tarkoitusta, tosiaan tuntuu, että tämä oli nyt tässä.

Väikkärin.

Vaihdoin työpaikkaa (mun alalla mahdollista), asuntoa, aloitin uuden harrastuksen eli hankin koiran. Ei ollut aikaa miettiä elämän tarkoitusta :)

Minä, pohjaton agnostikko olen aivan käsittämättömällä tavalla joutunut/ajautunut hengelliselle polulle vähitellen 45 vuoden jälkeen. Nelikymppisenä oli jo selvää, että loppu lähenee, ja ainoa järkevä asenne on luopuminen. Vaikka olisikin terve, on vanhuus aina vanhuutta. Nykyisin, hetkittäin, olen onnellinen. En päämäärän, vaan matkan vuoksi.

Eikös viidenkympin villitykseen osteta moottoripyörä.

Mitä väliä millään on, kun kuolo korjaa kuitenkin. Ei se kuoleminen ole yhtään sen kummempaa kiipesi sitten elämänsä aikana Mount Everestille tai ei.

Ostin moottoripyörän ja hankin pari uutta harrastusta. Ja vähensin työkuormaa.

Kyllä se "tässäkötääoli " tuli , kun 50v sain kuulla sairastavani rintasyövän vaarallista lajia. Olin kuitenkin helpottunut, koska pääsin töistä sairauslomalle yli vuodeksi. Tuona aikana aloin suunnitella uutta työtä ja näi sitten kävikin, ei tosin heti . Palasin entiseen vielä huomatakseni, ettei kulje yhtään enää . Sairaus muutti asennetta elämään. Nyt on hälläväliä asenne vähän moneenkin asiaan. Ei tule otettua enää turhan vakavasti.

Ei ole ollut aikaa kriiseillä. Olin ja olen edelleen monisairas, joten elämä menee ihan vaan päivästä toiseen eteenpäin selviämisessä.

Olen 46 v ja viimeiset pari vuotta miettinyt tuota paljon. Mutta ei näytä enää olevan paljoa mahdollisuuksia. En ole saanut elämässäni oikein mitään aikaan, ei ole omistusasuntoa, puolisoa eikä lapsia, ei. mitään. Työkin on sellainen jota inhoan. 

Mutta niin, lapsensaanti-ikä on mennyt ohi jo, vaihdevuodet jo hyvin oireilee. Yritin deittailla pari vuotta mutta miehet ei olleet ollenkaan kiinnostuneita minusta, eikä ihme, en ollut edes nuorena kaunis ja olen vanhentunut vielä rumasti, ja on myös rajoittavia terveysongelmia. Eli puolison saanti ilmeisesti myös pois laskuista. Omistusasunnon hankintaan yksinkään ei oikein enää taida ryhtyä, kun lainan takaisinmaksuajasta tulisi niin pitkä että tulee eläkeikä ennen vastaan. Koulutuksia ei ilmeisesti enää myös kannata käydä koska töihin ei kumminkaan pääsisi sitten kun valmistuu (ellei halua esim. terveydenhoitoalalle ja minä en missään nimessä halua). 

Eli tässä sitä ollaan, jumissa tympeään tilanteeseen ja täytyy toivoa että ajan kanssa vaan mieli sopeutuu.

Tällä hetkellä tuntuu ettei oikein tulevaisuutta edes lapsillekkaan ole.,

vai miten te ajattelitte tämän hulluuden maaailmalla päättyvän.

Minun ei ole tarvinnut kriiseillä, kun eksä muutti elämäni vaihtamalla minut lennosta toiseen. Se muutos oli niin iso, että kiitos, olen oikein tyytyväinen tylsään arkeeni nykyään. Ihanaa, ettei ole mitään muutoksia.

Minun kriiseilyni liittyy vanhenemiseen ja luopumisiin. Ei tekemättömiin asioihin.