Kuinka paljon mietit kuolemaa?
Onko se ajatuksena pelottava, helpottava vai jopa onnea tuottava?
Kommentit (21)
Paljon. Se on lopulta ainoa asia, jonka kohtaan varmuudella. Sen miettiminen tuottaa mielihyvää; se on loppu, unohdus, tiedottomuus jossa saan vihdoin levätä - olla olematta. Olen elämässäni kohdannut silkkaa paskaa ja kärsimystä. Kuvottavia, pahoja ihmisiä, sairauksia, hylkäämistä, hyväksikäyttöä. En mitään aitoa tai pysyvää - hyväksynnästä puhumattakaan. Kuolema on minun ystäväni, rakkaani. Se joka lopettaa tämän kauheuden, jonka syliin väsyneenä ja kidutettuna painaudun.
Mielestäni itzemurha pitäisi olla vaihtoehtona siinä missä kaikki muutkin. Miksi pitäisi alistua maksamaan ylisuuria maksuja muiden päätösten takia?
En oikeastaan enää. Siinä kolmen kympin nurkilla oli joku ihme vaihe. Nyt on ikää 40+ ja tiedän, että puolet on jo mennyt. Jokainen kuolee kuitenkin. Tulee omalle kohdalle sitten kun on tullakseen.
Keski-ikäisenä on tullut ajateltua enemmän ja tuskin se tästä ainakaan helpottaa vuosien myötä. Nyt lähinnä vanhempien takia, jotka happanee ihan silmissä ja tajuan, ettei he ehkä elä enää kuin kymmenisen vuotta jos oikein paska tsägä. Oikeastaan olisi onnenpotku jos menisin ennen heitä.
Vierailija kirjoitti:
Mua se pelottaa. Haluun elää.
No sitten kannattaa elää eikä pelätä.
Lähes joka päivä. Rukoilen vanhempieni kuolemaa ja voin kuolla heti heidän perään. Isäni on rikollinen siksi toivon hänen kuolemaa. On 73-vuotias.
Ihan tosi paljon. Siihenhän me kaikki päädymme. Sanotaanko näin, että tunnen positiivista uteliaisuutta.
En juuri lainkaan enää. Olen jo "käynyt kättelemässä Kuolemaa" eli ollut vain muutaman minuutin päässä elämäni päättymisestä. Onneksi sattui sairaalassa osaavaa porukkaa paikalle ja vaikka 90% siihen mun saamaani sairaskohtaukseen kuoleekin (50% ennen sairaalaan pääsyä ja 40% sairaalassa), kuuluin niihin 10%:iin, jotka eivät kuolleet. Mulle tuo valtimorepeämä massiivivisine sisäisine verenvuotoineen oli uuden ajanlaskuni alku. Ensi kuussa täytän 10 vuotta. En ajattele kuolemaa vaan nautin jokaisesta päivästä, jonka saan vielä elää.
En pelkää.Olen kerran jo lähtenyt...
Hyvin vähän itse asiassa. Joskus pelkään lapseni kuolevan
Kohtaa työssäni kuolemaa aikalailla, sinänsä se on ihan tuttu. Tärkeimpiä läheisiä vielä sen lisäksi kuollut viime aikoina. Kyllä, mietin kuolemaa paljon. Suhtaudun siihen uteliaisuudella ja odotankin sitä, mutta elämä täytyy elää loppuun, ei voi kiirehtiä kuolemaan.
Sillon tällön.. Ennen se vähän pelotti. Mut henkisen kasvamisen myötä mä oon alkanut suhtautumaan siihen vähän eri näkökulmasta.. Oon myös alkanut uskomaan, että meidän tietosuus saattaa jatkaa matkaa johonkin korkeampaan paikkaan. En odota kyseistä asiaa innolla tai ylistä sitä, mutta uskon että se on hyväksi jossainvaiheessa, musta kenenkään ei pitäisi kestää loputtomiin täällä.
Läheisten poismennessä kuolemaa on tullut pohdittua paljonkin. En sanoisi pelkääväni kuolemaa, mietin, että millainen se oma lähdön hetki sitten on kun sen aika on. 40-vuotiaana tiedostan, että yli puolivälin elämää tässä mennään.
Kuolema on vapautus. Ilolla sitä odotan.
Aiemmin (siis joku 3 vuotta sitten) en ajatellut lainkaan, mutta tätä nykyä se kyllä vähintään käy mielessä aivan päivittäin.
En pelkää, enkä ole helpottunutkaan vaan jotenkin aivan sama. Ainoastaan sitä toivon, että se tulee nopeasti eli jopa niin etten ehdi tajuta. Kamalinta olisi jäädä muiden armoille ja/tai hiipua hitaasti pois.
Vierailija kirjoitti:
Läheisten poismennessä kuolemaa on tullut pohdittua paljonkin. En sanoisi pelkääväni kuolemaa, mietin, että millainen se oma lähdön hetki sitten on kun sen aika on. 40-vuotiaana tiedostan, että yli puolivälin elämää tässä mennään.
Tuon ymmärtäminen on aika pysäyttävä hetki. Justhan sitä oli nuori jolla on koko elämä edessä ja hups vaan sitä onkin todennäköisesti enemmän elettynä kuin edessäpäin.
Ja että se jäljelläkin oleva elämä tulee olemaan tavallaan sitä pelkkää alamäkeä ja luopumista sekä erilaista iän tuomaa kremppaa ja terveysmurhetta.
Pelkään vain vanhempien kuolemaa, jotka jo iäkkäitä. Tosin isän kuolema tuskin paljon hetkauttaisi muuten kuin äidin puolesta, ollut aina etäiset välit. Perintöverot pelottaa erityisesti.
Olen aika ahdistunut ja elämäntilanne on mitä on. Melkein päivittäin mietin, miten voisin kuolla ja olisiko minusta päättämään päiväni. Joskus voi mennä vähän aikaa ilman näitä mietteitä.
Aina tätä palstaa lukiessa. Jotkut on niin hauskoja, et mä kuolen nauruun tai joskus toivon sitä provoilijalle.