Lue keskustelun säännöt.
Mitä mieltä olette siitä, tuleeko ihmisen saada oma elämä haluamilleen uomille ennen kuin kykenee terveeseen tasapainoiseen parisuhteeseen toisen ihmisen kanssa?
10.10.2022 |
Tämmöstähän kuulee joka tuutista. Tuntuisi, että rakastava kumppani ja ylipäätään se yhteisen elämän vuoksi toimiminen motivoisi eteen päin elämässä, toisin kuin ei-minkään vuoksi pakertaminen ja yksinäisyys.
Voin ihan kokemuksesta kertoa, että "haluan keskittyä itseeni" ei todellakaan johda mihinkään hyvään lopputulokseen pariutumisen kannalta, jollei siinä LYHYTAIKAISESTI itseensä keskittyessään ymmärrä keskittyä itsensä tuotteistamiseen ja pariutumismarkkinoilla haluttavien ominaisuuksiensa hiomiseen.
Olen nimittäin alkanut tässä "itseeni keskittyessäni" vihaamaan esineellistäviä miehiä ja naisia, huomionhakuisia naisia, ihmisiä jotka eivät kunnioita toisia aikuisia itsenäisinä aikuisina (tämä rehottaa erityisesti työelämässä), hengellisyyttä ja henkisyyttä, yhteiskunnan ei mihinkään (muuhun kuin kuolemaan) johtavaa älytöntä jatkuvaa kehityshakuisuutta ja olen alkanut pitämään ihmisten psyykkisiä ponnisteluja ihan tyhjänpäiväisenä kärsimyksenä (esim. "olen päättänyt ottaa vastuun elämästäni", "yritän antaa anteeksi mutta se ei onnistu", "yritän ymmärtää mitä oikein tapahtui, tietämättömyys on pahinta", "olen päättänyt olla siirtämättä menneisyyteni traumoja lapsilleni" - turhaan kaikki). Inhoan myös terveitä ihmisiä joilla ei ole mitään hävettävää, ja jotka todella röyhkeästi ja ajattelemattomasti utelevat ihmisiltä kaikkea "normaalia". Aiemmin olin iloinen ja sosiaalinen nuorehko nainen, nykyisin puolisyrjäytynyt, sulkeutunut ja masentunut ja ainoat hetket jolloin voin levätä ilman piinaavaa turhautumista ja repivää kärsimystä ovat ne jotka vietän luonnossa.
Että miten olis miehet, nyt on jo useamman vuoden ajan "keskitytty itseen", milloin ruvetaan perustamaan sitä perhettä??
-N
Kommentit (40)
En ihan saanut otetta tästä aloituksestasi, mutta koitan vastata vain otsikon kysymykseen:
On jotain elämän peruspilareita, joiden pitää olla kunnossa, jotta parisuhteesta voi tulla mitään. Muuten se parisuhde muodostuu herkästi epätasapainoiseksi hoivasuhteeksi tai traumatisoivaksi ja turvattomaksi draamaksi, jossa vaan mennään laput silmillä konfliktista toiseen.
Mielestäni toisesta ihmisestä ei saa etsiä itselleen mitään elämän vakauttajaa tai pelastajaa.
En kuitenkaan ajattele, että kaikkien omien ongelmien tulisi olla ratkaistu ja elämän täysin uomillaan, jotta voisi suhteessa olla. Parhaitenhan me opitaan ja kasvetaan ihmisinä, jos on mahdollisuus harjoitella niitä ihmisenä olon taitoja toisten ihmisten kanssa. Me ollaan rakkauden arvoisia keskeneräisinäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuolla itsensä kuntoon laittamisella tarkoitetaan sitä että suhteesta ei tule mitään jos on esim. etsimässä itselleen uutta huoltajaa eikä tasa-arvoista partneria. Tai jos on vaikka hirvittävän mustasukkainen tai täysi alkoholisti tai tukahduttavan läheisriippuvainen.
Ajattelin ennen noin. Eli halusin kaiken kuntoon, että voisin aloittaa hyvän parisuhteen. Nykyisen mieheni, jonka kanssa olemme olleet yhdessä jo yli 20 v., tapasin, kun laihdutusprojekti oli kesken. Laihdutettavaa oli tuolloin vielä melkein 10 kg. Ajattelin, että en ole vielä valmis enkä nätti enkä rakkauden arvoinen. No toisin siinä kävi, projektikin tuli siinä sivussa maaliin. Sanoisin siltä pohjalta, että jos joku sinua rakastaa, hän rakastaa sinua myös ei-täydellisenä. Jos ihminen vaatii toiselta täydellisyyttä, ongelmia voi tulla myöhemmin arjessa. Arki ja elämä yleensä on harvoin täydellistä.
Otsikkoon vastaan, että kyllä. Itse teksti kuitenkin kuvastaa, ettei aloituksessa ollut mitään tekemistä otsikon kanssa, vaan siinä puhuttiin asiasta käänteisesti.
Aloittajan kannattaisi ainakin opetella jäsentelemään ajatuksensa jotenkin ymmärrettävään muotoon jos haluaa että parisuhteen kommunikaatio pelaa. Tuossa tekstissä kun ei ollut päätä eikä häntää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä oma pääty pitää olla ensin kunnossa, että pelistä yhtään mitään tulisi.
Elämän pitää olla "hyvässä uomassa" eli pääsääntöisesti tyytyväinen elämäänsä ja olo tasspainoinen, mutta siihen haluttuun uomaan voidaan tarvita se parisuhde (esim. onko järkeä hankkia lapsi yksin halutun uoman saavuttamiseksi, kun se voi hankaloittaa kumppanin löytämistä).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanha viisaus on, että jos siirtyy suhteesta toiseen laput silmillä, niin samat ongelmat ja kuviot siirtyvät vain uuteen suhteeseen. Joskus on ihan hyvä pysähtyä, tutustua itseensä ja omiin toimintamalleihin ja parisuhdemalleihin. Varsinkin epäterveen parisuhteen jälkeen löytää helposti itsensä uudesta samanlaisesta suhteesta. Vastaavasti sellaisesta toipumiseen ja eheytymiseen voi mennä vuosia. Voi myös käydä niin, että itsensä kanssa oman näköisessä elämässä viihtyykin niin hyvin, että kynnys uuteen suhteeseen nousee. Mutta onko se silloin huono asia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä nyt ei liity otsikkoon mutta samaistun tähän pätkään tekstissäsi ap: Inhoan myös terveitä ihmisiä joilla ei ole mitään hävettävää, ja jotka todella röyhkeästi ja ajattelemattomasti utelevat ihmisiltä kaikkea "normaalia".
Riippuu ihan ihmisestä. Jotkuthan haluaa olla suhteessa kuin lapsia/teinejä, mies/vaimo huoltaa aikuisten asiat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuorempana miehenä minäkin ajattelin noin. Ahersin töissä, menin naimisiin kauniin naisen kanssa, ostettiin omakotitalo ja tehtiin lapsi. Ei se avioliitto montaa vuotta kestänyt vaikka kaikki oli periaatteessa kunnossa. Myöhemminkin ahersin ja seisoin lähes päälläni joidenkin naisten takia, koska ajattelin, että elämän täytyy olla tietyllä tavalla kunnossa, jotta naiset kiinnostuvat. Paskat. Mieluummin rakastaisin hullua ja työtöntä naista kunhan olisimme yhdessä onnellisia. Minä rakastaisi sen ihmisen sisintä, en hänen työtään tai rahojaan. Eikä minua kiinnosta istua toisen suvun luona kahvilla harva se päivä ja esiintyä teennäisesti sellaisena mikä ei oikeasti ole. En ole nähnyt rahan enkä työn tuovan onnea. Kun ikää tulee, alkaa arvostaa muita asioita kuin parikymppisenä pojankloppina.
Onhan sun paljon vaikeampi olla suhteessa, jos ajattelet noin ja katkeransävyisesti kuin jos yrität parhaasi. Ei tarvitse olla täydellinen, mutta sinulla on jokin mielenterveysongelma vähintään alkamassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämässä on asioita, jotka pitää kyetä pohtimaan itse ja toisaalta asioita, jotka ratkeavat vain toisten kanssa.
Esimerkiksi seksuaalinen toimiminen toisen ihmisen kanssa ja tunne rakastetuksi/hyväksytyksi tulemisesta ovat asioita, jotka vaativat toisen ihmisen mukaan. Tietyt asiat oppii vasta parisuhteessa toimiessa (tai vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa) ja nissä alkuun on helpointa päästä nuorena. Eli jos koko elämänsä on elänyt ilman vuorovaikutusta/parisuhdetta, niin silloin kokemuksen saaminen voi olla lopulta se ratkaiseva tekijä.
Toisaalta taas, on paljon oman pään sisäisiä asioita, joita toinen ihminen ei pelasta tai rakastaminen ratkaise. Eli jos elämä on ajautumista suhteesta toiseen, niin joskus voi olla hyvä pysähtyä ja tutustua omaan pääkoppaan paremmin.
Mutta yleisesti, jos parisuhteen aloittamisen vaatimus olisi täysin ehjä persoonallisuus niin maailma olisi täynnä hyvin yksinäisiä sinkkuja.
Vierailija kirjoitti:
Onhan sun paljon vaikeampi olla suhteessa, jos ajattelet noin ja katkeransävyisesti kuin jos yrität parhaasi. Ei tarvitse olla täydellinen, mutta sinulla on jokin mielenterveysongelma vähintään alkamassa.
No, ehkä jäi sanomatta, että ennen kuin aloin "keskittyä itseeni" ja sillä tavalla olevinani saamaan oman elämäni uomiinsa olin varsin normaali ja iloinen naikkonen. Nyt kun olen keskittynyt itseeni olen tullut tuollaiseksi vihaiseksi ja masentuneeksi hulluksi. Eli että ei kannattanut. Mieluummin olisi kannattanut jatkaa samaan malliin ja yrittää vaan etsiä sitä miestä sinnikkäästi kuin alkaa korjailemaan omaa jo varsin kunnossa ollutta elämääni.
-ap
En jaksanut lukea kuin otsikon mutta vastaus: No ei. Elämä on aina arvaamatonta. Ei sitä koskaan saa valmiiksi.
Toki jotkut perusasiat hyvä olla kondiksessa. Jos ei sitten halua jotain wt- parisuhdetta, missä ollaan työttömiä ja tapellaan ja petetään ristiin rastiin.
Ei tarvitse olla, kunhan ei ala sysätä ongelmiaan puolisolle. Ihmisen iän myötä tapahtuu luonnollista kasvua.
Liika itseensä keskittyminen on myös koukuttavaa ja voi tosiaan jopa pahentaa omaa oloa. Enemmän kun keskittyy siihen oman navan ulkopuoliseen elämään niin se on paljon terveempää. Ja muihin .
Mitä ne on ne perusasiat sitten joiden pitää olla kunnossa? Itse olen nykyisin osa-aikatyössä enkä tienaa paljoa. Yksinäni tulen kyllä toimeen. Tarkoittaako tämä nyt sitä että en ole valmis kunnolliseen parisuhteeseen? Ei ole mitään motivaatiota raataa oikeasti ei minkään eteen kun yksin tulen vähemmälläkin toimeen. En myöskään totta tosiaan tunne olevani nainen kun ei ole kontaktia mieheen. Miehen kanssa tunnen olevani nainen. Pitäisikö tuntea ilman miestä? Hitto kun sitä on tullut sekoitettua pää jollain intternetin ihmissuhdeneuvoilla :DD En oikeasti enää tiedä.
-ap
??