En osaa tukea synkistelevää lastani

Yksi kolmesta lapsestani (nuori aikuinen) kokee asiat hyvin helposti hyvin raskaasti. Kun on vastoinkäymisiä, hän ajautuu helposti tilaan missä mikään ei enää kiinnosta, mikään ei kannata, mikään ei huvita, kaikki vituttaa.

Silloin kun asiat on ok hän on aktiivinen, ahkera töissään ja tavoitteellinen saliharrastuksessaan - mutta kun elämä potkii, hän ikään kuin oikein antautuu potkittavaksi.

Mulla ei riitä ymmärrys tuollaiseen ollenkaan. Itse yritän etsiä aina kaikesta valoisat puolet, ja pyrkiä aktiivisesti tekemään ITSE elämästäni mielekästä vaikka elämä työntäisikin kapuloita rattaisiin.

Tiedän että äitinä minun pitäisi varmaan osata jotenkin tukea ja auttaa lastani, mutta en osaa kuin tyrkyttää omaa toimintatapaani ja se ei selvästikään toimi: mä en kuulemma tajua mistään mitään, ja ehdotukseni positiivisesta ajattelusta ja kivoihin asioihin keskittymisestä saavat osakseen vain tuhahtelua ja suoranaista vihamielisyyttä.

Niinpä olen sitten hiljaa, enkä oikeastaan edes haluaisi olla masentavan lapseni seurassa. En vaan jaksa kuunnella hänen synkistelyään, joten välttelen häntä. Hänen ajatusmaailmansa näyttäytyy mulle sellaisena, että hän oikein haluaa kieriskellä negatiivisuudessa ja kerjätä sääliä.

Mutta haluaisin kuitenkin yrittää auttaa ja tukea, en kestäisi sitäkään että hän esim. ajautuisi päihde-elämään (tai jotain vielä pahempaa) kun kukaan ei kuunnellut eikä auttanut. Pojallani ei edes ole läheisiä ystäviä.

Miten tuollaista ihmistä voisi ja kuuluisi auttaa? Jos olet itse synkkyyteen taipuvainen, miten haluaisit että sinut kohdataan? Miten toivoisit oman äitisi reagoivan pahaan oloosi?