Miten löysit liikunnan riemun?

Siten kun lopetin sen.

Siinä kohtaa kun ymmärsin että liikunnan riemu on kertakaikkista potaskaa :D Nykyään harrastan liikuntaa mikä vituttaa vähiten ja olen hyväksynyt sen että ikääntyvä keho tarvitsee sitä jonkun verran huvitti tai ei. Kun ei edes yritä etsiä siitä mitään kiihkoreippailijoiden euforiaa voi siitä melkein etäisesti jopa pitää :D

Liikkumalla.

Masennuksen kautta , vakavan sellaisen .... Liikunta oli pelastus 

Menin aikuisella iällä kuntokeskuksen jumppatunnille ja tajusin, että ohjaajan tarkoitus ei ole solvata ja traumatisoida kuten liikunnanopettajat tekivät, vaan hän tuottaa palvelua asiakkaille, joiden toivotaan myös palaavan takaisin.

Pakottamalla. Riemua siitä ei saa aikaiseksi kuin silloin, kun se on ohi.

Alun alkaen sain itseni siihen tilaan, kun inho peilikuvaa kohtaan kävi sietämättömäksi. Tykästyin heti, sillä sattumalta aloitin lajista, johon olen luontaisesti sopiva. Liikkuminen oli heti kivaa ja helppoa.

Sivu alkaa täyttymään liikunnanvihaajista ja laiskoista ihmisistä :D 

Vierailija kirjoitti:

Sivu alkaa täyttymään liikunnanvihaajista ja laiskoista ihmisistä :D 

kumpi oot vai molemmatko?

Löytämällä ne itselle sopivat lajit.

Yritin epätoivoisesti lapsena ties mitä ryhmäliikuntaa ja joukkuelajeja. VMP. Ratsastus on ainoa, mitä lapsena aloitetuista lajeista olen jatkanut koko ikäni, tosin tässäkin oma hevonen ja yksityistunnit on se juttu, en varmastikaan olisi jaksanut pyöriä ratsastustunneilla samalla tavoin.

Kun aloin köyhänä opiskelijana juoksemaan omassa rauhassa luentojen jälkeen nollatakseni päätä ja etenkin kun löysin polkujuoksun, niin se oli siinä. Myös lautailu off-pistelaskuna miellyttää, mutta on eteläisestä Suomessa haasteellista harrastaa.

Löysin kiinnostavan lajin

älkää mainitko sanaa "liikunta" tällä palstalla... laiskajoosepit eivät tykkää  :D 

Kun minulta halvaantui toinen käsi. Olin niin masentunut että rupesin kävelemään. Tarpeeksi kun kävelin käteen tuli vähän liikettä ja kun kävelin vielä enemmän se alkoi liikkua enemmän. Sitten tajusin että liike on lääke ja sitä lääkettä olen ottanut säännöllisesti siitä asti. En tiedä voiko tätä sanoa riemuksi, mutta on ainakin osa elämääni.

Kävin hetken mielijohteesta kokeilemassa zumbaa ja tykkäsin. Aloin käydä tunneilla.

Kävin pitkästä aikaa uimahallissa. Nyt käyn 1-2 kertaa viikossa.

Liikun kaikkialle pyörällä.

Koululiikunta tappoi liikunnan ilon ja lopetti monesta lajista tykkäämisen. Rakastin pienenä ennen kouluikää hiihtoa, ala-asteelta päästyäni en ole hiihtänyt kertaakaan ja olen yli 30v.

Vierailija kirjoitti:

Siinä kohtaa kun ymmärsin että liikunnan riemu on kertakaikkista potaskaa :D Nykyään harrastan liikuntaa mikä vituttaa vähiten ja olen hyväksynyt sen että ikääntyvä keho tarvitsee sitä jonkun verran huvitti tai ei. Kun ei edes yritä etsiä siitä mitään kiihkoreippailijoiden euforiaa voi siitä melkein etäisesti jopa pitää :D

Ei se ole kertakaikkista potaskaa, vaan niin, että kaikilla ihmisillä liikunta tai minkä tahansa tyyppinen liikunta ei tuota aivoissa endorfiinivastetta. Itse kuulun näemmä valitettavasti myös tähän porukkaan, eli liikunta on aina enemmän tai vähemmän pakkopullaa. Kannattaa kokeilla erityyppistä liikuntaa, mulle toimii parhaiten tanssi.

Naimalla.

Etsin edelleen, toistaiseksi en ole löytänyt.

Hommasin koiran. Aktiivista rotua.

Ratsastus on ollut ainoa laji, jota olen jaksanut harrastaa koko elämäni.

Nyt yhtäkkiä 31-vuotiaana aloin saada euforiakiksejä juoksemisesta! Oikein odotan päivittäistä aamulenkkiä. Myös vesijuoksun +saunan jälkeen olo on niin ihana, että koukutuin.

Nyt suunnittelen jo mitä kaikkea muuta rääkkiä voisin alkaa harrastaa.

Mulla se liikunnanilo löytyy siitä, että on mieluisa laji, hyvä seura ja hyvät varusteet.

Lajin pitää olla jännittävä ja vauhdikas. Tykkään ratsastuksesta, lautailusta, melonnasta, vuorikiipeilystä ja tenniksestä/ padelista.

Seura on tärkeää: Puoliso on minua vahvempi ja kestävämpi, joten hänen kanssa tulee huimia tuloksia. Kiipeilyporukka on ihan omanlaisensa, mutta eri tavalla innostava ja mailapeleissä paras on suunnilleen saman tasoinen pelikaveri. Hevonen ei ole oma, mutta sitäkin tärkeämpi. Olen vuokrannut sitä jo vuosia.

Tunnustan että minussa on vähän välineurheilijan vikaa. On ihanaa, kun varusteet on vimpan päälle ja noissa omissa lajeissa ne kyllä pitää ollakin. Ostan yleensä uudet välineet off-season alesta ja sitten odotan kuin kuuta nousevaa, että pääsen kokeilemaan niitä 😊

Käyn jonkin verran lenkillä yksin, mutta silloin melkein ajan vähän kauemmas, jotta pääsen rannalle tai metsään. Kotikulmilla yksin haahuilu on todella epämukavaa.