Lue keskustelun säännöt.
Koitko lapsena, että vanhempasi pitävät ja rakastavat sinua?
28.09.2022 |
Koetko asialla olleen mitään vaikutusta elämääsi?
Kommentit (7)
Kyllä. Olen nyt nelikymppisenä useita kertoja kiitellyt isääni siitä miten loistava isä hän on ollut. Ja tavallaan myös edistyksellinen. vaikka aika nuori olikin, kun synnyin. Hän esim. piti tärkeänä sitä, että meillä oli kahdenkeskeistä aikaa :)
Äitini on valitettavasti kuollut jo silloin, kun olin reilun 20. Häntä en ehkä tarpeeksi tajunnut kaikesta kiittää.
Olen onnekas, että minulla on ollut rakastavat vanhemmat , ihanimmat isovanhemmat ja läheinen suku.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet hyvä silloin kun sinulla voi jotain teettää
En kokenut. Muistan itkeneeni, että hamsterini on ainoa, joka välittää minusta.
Nyt aikuisena tiedän, että vanhempani ovat täyspäisiä ohmisiä ja aivan varmasti rakastamaan kykeneviä.
Ihmettele, mitä ihmettä lapsena oikein podin.
En kokenut. Isä oli agressiivinen auktoriteetti ja äiti oli "lammas", joka ei suojellut omia lapsiaan. En osannut miellyttää vanhempiania. Vaikka yritin parhaani, olin heille aina huono, laiska, saamaton ja vajavainen.
Molemmat vanhempani ovat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen.
Ilmeisesti rakkaudeton lapsuus on tehnyt minusta hiljaisen ja syrjäänvetäytyvän ihmisen. Oma riittämättömyys ja itsetunto kyntää pohjamudissa, enkä uskalla sanoa ajatuksiani/ mielipiteitäni ääneen. Elämä on hiljaista, mutta rauhallista.
En. Isä oli työnarkomaani eikä koskaan kotona , koska perhe ei häntä kiinnostanut. Äiti alkoholisti , joka ei ollut henkisesti kovin läsnä.
Olin pelkkä riesa. Näin minulle on sanottu. Ei mulla ollut tilaa olla lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, minusta tuli onnellinen ja menestynyt ihminen.
En kokenut. Olin tyttö, joka kasvatettiin palvelemaan miehiä ja veljiä. Olin tyttö, jolla ei ollut omaa tahtoa tai sanaa ja vaiennettiin aina. Ongelmia minulla ei ollut, ei saanut olla. Ei välitetty. Sitten ihmetellään, miksi ravaan psykologilla näin aikuisena.