Kumpi teistä "tsemppaa" enemmän toista, sinä vai miehesi?

Mieheni on melko hiljainen, mutta kannustaa ja tukea minua kaikessa. Minä kannustan ja tuen miestäni aivan samalla lailla, oma tapani on kannustaa puhumalla.

Kyllä se niin on, että jos minä esim. itken pahaa oloani miehelle ja kerron, että ahdistaa enkä tahdo jaksaa, niin jotenkin se juttu aina kääntyy niin päin, että minä alan lohdutella miestäni, kun hän kääntää kaiken nurinpäin. Eilen illalla en tähän mukaan suostunut lähtemään, niin eiköhän toi loukkaantunut mulle. On kyllä sanonut, että ei tiedä, miten voisi mun oloani helpottaa mutta eipä se ole mun mielestäni mikään syy siihen, että mut voi sitten jättää yksin itkemään pahaa oloani. Sitten pitää ottaa selvää ja kokeilla, että mikä voisi auttaa.



Eli ei. Ei se osaa tsempata tai lohduttaa tai mitään muutakaan. Minä tsemppaan ja lohdutan häntä, silloinkin kun olen itse ihan rikki.

Mutta silti rakastan häntä, enkä voisi häntä jättää. Alkaa vaan tympiä se, että mun oletetaan aina jaksavan, vaikka ihan suoraan sanon, että enää en jaksa. Mutta hänen ei tarvitse koskaan jaksaa yksin.

olla suunnilleen tasoissa

mutta kyllä minustakin joskus löytyy empatiaa. Yleensä minä vähän masennun, jos huomaan että miehellä on ns. huono päivä.

molemmat myös menevät usein pieleen sen kanssa.



Minä kun yritän tsempata miestä niin se lopulta suuttuu siihen että mun tyylini on vähän sellainen "toisaalta näin, mutta sen toisen näkökulmasta näin". Mies haluaisi että vaimon tsemppaamisessa kaikki ulkopuoliset olisivat lähtökohtaisesti AINA TÄYSIN väärässä.



Mies kun yrittää tsempata minua niin minä lopulta suutun siihen että sen tyyli on taas sellainen "kun vain teet näin niin siitä se siitä". Mä haluaisin sympatiaa, en toimintaohjeita.

mies mun äitiyttäni.



Aika tasan taitaa mennä, tilanteen mukaan.

enää en viitsi. Kun minä olisin kaivannut tukea, niin mies ei sanonut mitään. Kerran tokaisi, että turhaan sääliä kerjäät. Että se siitä. Nyt saman katon alla asuu kaksi erillistä ihmistä, kummallakin oma elämänsä.