Onko sinulle tullut voimakas tunne, ettet halua enää lapsia? Miksi tällainen tunne tuli?

vaikka katras onkin nyt koossa. Vastasyntyneet ihania, muttei tule vauvakuumetta, mutta raskaanaolevat naiset herättävät aina haikeuden tunteen..



T. Neljän äiti

Ei tule vauvakuumeita.

2 lasta silti on. Juuri nyt on ollut viimeiset vuodet todellakin sellainen tunne, että ei enää yhtään lasta mulle, kiitos.



En vaan jaksa ajatellakaan alusta tätä hirvittävää rumbaa, raskausvaivat, synnytyskivut, toipuminen, imetysrulianssi, YÖVALVOMISET, perässäjuokseminen, ainainen univelka, ainainen sotku, ainainen pikkulapsissa "kiinnioleminen", ainainen marina ja kitinä ja kiukuttelu. Huhhuh.



Jos täysipäisenä ja kunnialla selviän näiden lasten kasvatuksesta, niin nostan itselleni hattua ja huokaisen pitkään ja syvään helpotuksesta.

Vaisto ja järki kummatkin ovat sitä mieltä, että enempää en jaksa hoitaa. Tämä riittää, näin on just hyvä. On sellainen sisäinen varmuus asiasta.

Mä ajattelin meidän toista lasta odottaessa, että en enää halua olla ikinä raskaana. Hän sitten kuoli synnytyksen yhteydessä ja mulla tuli jo sairaalassa ensinnäkin paha olo tuosta ajatuksesta, mutta valtava tarve saada lisää lapsia.

itsellä 4 lasta, joista 2 nuorimmaista 1v ikäerolla (ja nimenomaan tällä ikäerolla lienee suurin merkitys vauvakuumeen katoamiseen :D )



aktiivisesti laitan kaikki pieneksi menneet vaatteet nurkista pois ja joskus oikein odotan että "kohta saan tuonkin heivata mäelle..."*silmat kiiluen* :D



ja ihanille ystävilleni voin kerrankin olla vilpittömän iloinen raskauksista ja vauvoista, tuntematta piiruakaan kateutta tai edes haikeutta, lähinnä mielessäni hihkun "onneks se olet sinä enkä minä, jipii! Teille tulee vauva, ihanaa, meille ei tulee, jipii!"



aikansa kutakin, ei tietysti voi lopullisen varmaksi sanoa että mulle ei ikinä enää tule vauvakuume, mutta kyllä mulla sydämessa on kuopuksen syntymän jälkeen ollu vahvasti sellanen tullen, et nää oli nyt tässä, enää meille.

Nyt tämän kolmannen kohdalla on tullut ihan totinen tunne, että ei enää yhtään kiitos. Hän on niin vaativa tapaus kertakaikkiaan, että en uskaltaisi ottaa riskiä, että taas tulisi samanlaista.

viimeinen lausehan piti siis olla



"sydämessä vahvasti sellainen tunne, et nää oli nyt tässä, ei enää meille"

tiesin jo silloin, että siinä on viimeinen lapsi. Ei tullut vauvakuumetta ja sterilisaatio tehtiin aika nopeaa synnytyksen jälkeen.



Ei ole tullut kaihoa kun muut odottaa tai näen vauvoja. Tiesin, että lapsemme on tehty ja lisää emme halua.



Nyt kun nuorin on 10v, ei ole kaduttanut sterilisaatioa ja se, että ei tehty lisää. Mutta ei ole kaduttanut sekään, että teimme neljä. Jotenkin vain oli selvää ensimäisen, toisen ja kolmannen jälkeen, että tulee vielä ainakin yksi. Kun neljännen testin tein niin, oli mielessä tunne, että nyt on viimeinen.

että, mun voimat ei enää riitä toiseen uhmaikäiseen. Tai mistäs mä tiedän jos haluan toisen sitte joskus, lapsentekoikää on jäljellä vielä yli 10v. Mutta en jotenkaan usko..



Vauvan nähdessäni mulle tulee hetkeksi sellainen olo, että mä haluan kans. mut se menee ohi. Vauvan voisinki ottaa, mutten yli puolen vuoden ikäistä :D

mahdollisuutta että seuraavakin olisi. Ja jos olisi normaali en varmaan osaisi käsitellä sitä ...

Pahemmasta kaiketi selvitty ja aivoissa kirkastui: Ei millään enää jaksais.



Enää en koe vauvakuumetta toisten vauvoista.

En ole koskaan kokenut vauvakuumetta. En ole niin erityisen kiinnostunut lapsista muutenkaan.

2 lasta silti on. Juuri nyt on ollut viimeiset vuodet todellakin sellainen tunne, että ei enää yhtään lasta mulle, kiitos. En vaan jaksa ajatellakaan alusta tätä hirvittävää rumbaa, raskausvaivat, synnytyskivut, toipuminen, imetysrulianssi, YÖVALVOMISET, perässäjuokseminen, ainainen univelka, ainainen sotku, ainainen pikkulapsissa "kiinnioleminen", ainainen marina ja kitinä ja kiukuttelu. Huhhuh. Jos täysipäisenä ja kunnialla selviän näiden lasten kasvatuksesta, niin nostan itselleni hattua ja huokaisen pitkään ja syvään helpotuksesta.

Nyt kaksi lasta 10v ja 1v, itellä ikää 30, ja nyt saa riittää. =) odottelen että mun sisaruset saa lapsia niin niitä voin sitten hoivata =)

Luulin ennen että minulla on ikuinen vauvakuume, mutta kummasti olen parantunut.



Nautin siitä että lapsemme (2 kpl) kasvavat eivätkä ole enään niin hoidettavia. En enää jaksaisi aloittaa alusta kaikkia yövalvomisia ja uhmaikiä.



Lapsimäärämme on juuri sopiva. Meillä on heille mukavat huoneet (ei ylimääräisiä huoneita). Haluan lasten lisäksi panostaa hieman itseenikin. Voisi vaikka alkaa tehdä lisuria, jotta ei ihan liikaa tule nukutuksi nyt kun lapset nukkuvat hyvin.



Muiden vauvat ovat ihania ja mielelläni ostan heille vaatteita yms. Pidän mielelläni kavereiden vauvoja sylissä, mutta itselleni en sellaista haluaisi.



Nautin lastemme vauva-ajoista ja kotiäitiydestä täysin rinnoin. Olivat elämäni parasta aikaa. Mutta nyt se aika on ohi. Nautin kun näen lastemme kasvavan ja kehittyvän.



(Jos vahinko tapahtuisi, niin sitten varmasti suunnitelmat muuttuisivat ja olisin taas kovassa kuumeessa.)

Mulla on 8- ja kohta 6-vuotiaat ja nyt on just hyvä :)

2 lasta silti on. Juuri nyt on ollut viimeiset vuodet todellakin sellainen tunne, että ei enää yhtään lasta mulle, kiitos. En vaan jaksa ajatellakaan alusta tätä hirvittävää rumbaa, raskausvaivat, synnytyskivut, toipuminen, imetysrulianssi, YÖVALVOMISET, perässäjuokseminen, ainainen univelka, ainainen sotku, ainainen pikkulapsissa "kiinnioleminen", ainainen marina ja kitinä ja kiukuttelu. Huhhuh. Jos täysipäisenä ja kunnialla selviän näiden lasten kasvatuksesta, niin nostan itselleni hattua ja huokaisen pitkään ja syvään helpotuksesta.

Nyt kaksi lasta 10v ja 1v, itellä ikää 30, ja nyt saa riittää. =) odottelen että mun sisaruset saa lapsia niin niitä voin sitten hoivata =)

Melkein joka kerta kun taistelen 3kk vauvani kanssa imettäessä. :(



Vauvakuumetta ei ole vielä tän vauvan aikana tullut, muistelen että esikoisen ollessa muutaman kuukauden mulle tuli kauhea vauvakuume. Kaipasin siis sitä ihan vastasyntynyttä, mikä oli tietysti ihan hölmöä kun oma vauva oli kuitenkin vielä pieni. :)

Tähän vielä lisään sen, että minun matematiikallani kaksi lasta on optimimäärä: minulla on kaksi kättä, kaksi kinaloa, kaksi syliä (polvea) - juuri kahdelle lapselle.

pojt 9 v ja 7 v.

Mulla on 8- ja kohta 6-vuotiaat ja nyt on just hyvä :)

2 lasta silti on. Juuri nyt on ollut viimeiset vuodet todellakin sellainen tunne, että ei enää yhtään lasta mulle, kiitos. En vaan jaksa ajatellakaan alusta tätä hirvittävää rumbaa, raskausvaivat, synnytyskivut, toipuminen, imetysrulianssi, YÖVALVOMISET, perässäjuokseminen, ainainen univelka, ainainen sotku, ainainen pikkulapsissa "kiinnioleminen", ainainen marina ja kitinä ja kiukuttelu. Huhhuh. Jos täysipäisenä ja kunnialla selviän näiden lasten kasvatuksesta, niin nostan itselleni hattua ja huokaisen pitkään ja syvään helpotuksesta.

Nyt kaksi lasta 10v ja 1v, itellä ikää 30, ja nyt saa riittää. =) odottelen että mun sisaruset saa lapsia niin niitä voin sitten hoivata =)

Molemmat syntyneet vauvakuumeen seurauksena. Nyt en ole kuumeillut enää ja olen steriloitukin jo.



Tavallaan odottelen jo sitä kun lapset lentää pesästä.. siihen reilu 10v aikaa, huoh..

Pahemmasta kaiketi selvitty ja aivoissa kirkastui: Ei millään enää jaksais. Enää en koe vauvakuumetta toisten vauvoista.

Kuopuksen syntyessä jo huokaisin, että onneksi ei ikinä enää (synnytystä siis). Kaksi lasta on ja meille tämä on sopiva määrä. Nyt kun kuopus on kaksi, on yhä enemmän tullut noita "kiva kun teille syntyy vauva, mutta onneksi meille ei" -fiiliksiä, eli minkäänlaista vauvakuumetta eivät toisten vauvat aiheuta.