Mulla on kaksi lasta, enkä enää IKINÄ tahdo niitä lisää...

Potuttaa, kun lääkäri ja kaikki nauresjkelevat, että "odotahan vain..."



Ensimmäinen lapsi oli kauhea shokki. En osannut aavistakaan miten paljon (huonompaan) lapsi muuttaa elämää. Luulin, että sitä iloa tulee sitten jotenkin samassa suhteessa tilalle, mutta ei tule.



Toisen tein, koska jos se elämä on pilalla jo valmiiksi, niin meneehän siinä se toinenkin... ei tule ainakaan niin itsekeskeistä ensimmäisestä kuin jos jäisi ainoaksi.



Raskaus on kamalaa. Vauva-aika on hikistä ja ahdistavaa. Imetys sattuu. Lapset vaatii koko ajan jotain eikä koskaan saa olla rauhassa.





Ja niille jotka siellä jo terottelevat kynsiään sanon, että lapseni ovat syvästi rakastettuja, hoidettuja ja huolehdittuja. Mutta se ei estä sitä tosiasiaa, että huomasin liian myöhään, että minä EN osaa nauttia pikkulapsista. Ehkäpä tilanne muuttuu ja minun nautintoni äitiydestä alkaa, kun lapset ovat riittävän vanhoja keskustelemaan, väittelemään, pohtimaan jne...