Oletko joutunut elämään lapsena suuren salaisuuden kanssa?

Tarkoitan siis sellaista salaisuutta, joka on ollut lapselle täysin kohtuuton taakka lapsen ikä huomioiden.

Itse elin lapsuuteni salaten meidän kotioloja ja "isän" käytöstä. Ulospäin tämä "isä" esitti olevansa mukava ja vaikka mitä, mutta todellisuus oli kotona jotian ihan muuta. Toki monet enemmän sen kanssa tekemisissä olevat huomasi todellisuuden, koska se riitaantui todella helposta ihmisten kanssa käytöksensä vuoksi.

Kotona tämä "isä" piti yllä jatkuvaa pelon ilmapiiriä. Koskaan ei tiennyt, millaista kotona oli. Siksi pelkäsin usein kotiin menemistä. Usein myös aikaisemmin eskarista tai koulusta päässyt pikkuveli oli minua vastassa koululla ja kertoi, ettei kotiin kannata mennä, koska se on taas ihan ihan raivona. Odoteltiin mieluummin ulkona sitä että äiti tuli kotiin. Raivoon ei siis tarvittu mitään erityistä syytä, riitti ihan vaan että hänellä oli huono päivä tai joku ongelma, niin paiskoi ovia, rikkoi tavaroita, huusi ja räyhäsi kaikille. Eikä se edes ollut mikää hetki, vaan sitä samaa raivoa tai samasta asiasta raivoamista saattoi kestää koko päivän, useampia päiviä tai viikon.

Kotona ei voinut koskaan olla täysin rennosti, koska aina sai pelätä, milloin tulee seuraava raivokohtaus ja mistä asiasta, ja mitä sitten tapahtuu. Siksi kotona oleminen oli ainaista varomista ja varpaillaan olemista. Lapselle tämä kaikki oli aika raskasta. Pahinta oli kuitenkin "isän" itsemurhauhkailut näiden raivokohtausten aikana. Olen ekan kerran joskus ekaluokkalaisena joutunut kuuntelemaan, miten tämä uhkasi hakea haulikon, am pua itseltään aivot pellolle, tai hirt tää itsensä johonkin, tai jotain muuta. Yleensä aina raivokohtauksen jossain vaiheessa astui kuvaan tämä omalla kuolemalla uhkailu. Usein myös sanoi noiden yhteydessä, että hän voisi tehdä meillekin ihan mitä haluaa. Tällaisia kuuntelin ollessani ala-asteikäinen. Toki tuo jatkui myös myöhemminkin, mutta jossain vaiheessa lakkasin välittämästä. Joskus teininä ajattelin, että ihan sama.

Moni ei tietenkään tiennyt sitä, millaista meillä kotona todellisuudessa oli. Varmasti nyt ihmiset ihmettelee, että miksei äiti lähtenyt ja mahdollistanut lapsille turvallista elämää, niin hyvä kysymys. En tiedä, miksi. Toisaalta ymmärrän myös, että siihen aikaan pienellä paikkakunnalla ajateltiin, että kulissit oli tärkeää pitää pystyssä, ero oli kaikista pahin asia maailmassa. Ja siis vaikka moni ei tiennyt meidän elämän todellisuutta, niin moni tiesi. Silti asiaan ei puuttunut kukaan. Hoettiin vaan, miten onnekasta on saada elää ydinperheessä, ja miten siitä pitää olla kiitollinen. Kun yritin yläasteella kertoa tästä kaikesta koulussa, niin minulle vaan sanottiin, että ei niille kotiasioille kukaan voi mitään.