Menetin isäni ja pelkään joutuvani suljetulle osastolle jos kerron surustani terapiassa tai lääkärissä

Sitten ei kannata kertoa.

Isäsi haluaisi, että nautit elämästä.

Noin iso menetys on täysin järkevä syy suureen suruun. Voit huoletta kertoa siitä kenelle tahansa ammattilaiselle ilman, että sinua laitetaan minnekään.

Luulen, että tuon kyseisen pelkosi taustalla on ehkä ylipäänsä pelko puhua näin suuresta surusta?

Ehkä alitajuisesti pelkäät, että jos päästät sen ulos, et hallitse itseäsi tai tulet hulluksi tai jotain?

Joka tapauksessa suljetulle joutumista on aivan turha pelätä, ihan jo siksi, että se tulee kalliiksi yhteiskunnalle ja nykyään sinne joutuvat vain ne, joilla on todella painavat syyt joutua ja niistäkään kaikki eivät pääse, koska siihen ei ole varaa.

Jaksamista surusi kanssa, olet menettänyt nyt paljon ja surusi on täysin järkevä reaktio tilanteeseen.

Älä anna ihmisten enää hyväksikäyttää itseäsi ilmaisapuna kaiken maailman asioissa.

Seurakunnassa on sururyhmiä.

jos se suljettu on sulle oikeasti tarpeen, niin hyvähän sille olis "joutua". Miksi mielenterveydenhoitoon suhtaudutaan kuin vankeusrangaistukseen?

No ei pidetä hulluna eikä määrätä pakkohoitoon. Suru voi joskus pitkittyä ja/tai laukaista masennuksen. Varsinkin, kun elämässä on muutenkin haasteita, kuten sinulla vaikuttaa olevan (työttömyyttä, yksinäisyyttä). Hae ihmeessä apua.

Vierailija kirjoitti:

jos se suljettu on sulle oikeasti tarpeen, niin hyvähän sille olis "joutua". Miksi mielenterveydenhoitoon suhtaudutaan kuin vankeusrangaistukseen?

Suljetulle tai millekään osastolle ei todellakaan pääsy helposti.

Ap:n pelko on sikäli turha.

Koulutettu psykoterapeutti osaa suhtautua suruun. Jos pääset juttelemaan, mene ihmeessä!

Otan lämpimästi osaa menetyksesi johdosta. Menetin itse isäni kaksi vuotta sitten ja ikävä ei lakkaa koskaan.

Yritähän syödä kuitenkin hieman paremmin 💕

Hanki nimettömänä keskustelu. Kriisipuhelin, kriisikeskus tai tukinetti. Ei sinun tarvitse suostua siellä heidän ehdotukseen hakea muualta apua - eivätkä aina ehdota. Lisäksi on yksityisellä joku terapeutti, jos sukulainen tai itse voit maksaa. Asioita voi käsitellä myös itse ja paperilla. Onko äitisi elossa, täti, kummitäti, serkku tai sukulainen, jonka kanssa voitte jutella - vai onko mahdotonta. Entä jos annat surulle aikaa.

Ei sinne suljetulle tai edes avo-osastolle tuollaisesta joudu/pääse, lähellekään. Muutenkin kuulostaa ihan normaalilta surulta tilanteessasi. Ehdottomasti juttelet lääkärille/terapeutille ja saat apua ja suru helpottuu.

Sä tarvitset keskusteluapua ja aikaa. Suru on normaalia tuollaisen menetyksen jälkeen, toimintakyvyn lasku kuuluu osana siihen. Eri juttu jos vielä kahden vuoden päästä tilanne on sama kuin nyt. Suljetulle osastolle et pääse tuossa tilanteessa, vaikka haluaisit. Et myöskään ole osastohoidon tarpeessa, suru ei ole sairaus.

AP, pelkosi on tosi turha; suljetulle osastolle et joudu, vaikka kertoisit eläväsi vedellä ja leivällä. Mistä olet saanut ajatuksen, että sinut passitettaisiin suljetulle?

Otan osaa isäsi menetyksen takia <3 Ilman muuta suru on suuri, se on normaalia. Ja ihan normaalia on sekin, että se vaikuttaa toimintakykyyn ja jaksamiseen. Halaus sinulle!

On ihmisiä, jotka haluavat osastolle, mutta eivät pääse. Ne ovat aivan täynnä, et sinä sinne vasten tahtoasi joudu. Todennäköisesti et pääisi, vaikka haluaisitkin. Kerro vain surustasi. Suru ei ole sairaus.

Vierailija kirjoitti:

Suru ei ole sairaus.

Totta, mutta tuo ap:n omaan napaan tuijottaminen alkaa jo täyttämään sairauden merkit.

Saat surra. Sinun pitääkin surra. Ei sinun tarvitse tehdä muiden hyväksi mitään mitä et jaksa. Äläkä välitä tälle palstalle kirjoittaneiden idioottien julmuuksista. Sinun tehtäväsi ei ole surra kenenkään mieliksi, mutta pahoin pelkään että sururyhmissä ja terapioissakin sinut yritetään saada suruttomaksi tai ainakin suremaan vähemmän, mikä on ihan perseestä, koska sinun on saatava pitää surusi niin kauan kuin se viihtyy luonasi. Ehkä joskus opit viihtymään surussasi. Minulla on hyvä suru.

Puhu vaan surustasi, et joudu suljetulle. Suru saa välillä erikoisiakin tunteita ja ajatuksia nousemaan, eikä siitä tarvitse huolestua. Pääasia, että saa puhua jollekin.

Olen tosi pahoillani puolestasi. Jos olisit vieressä nyt, halaisin lämpimästi ja keittäisin lämmintä teetä. Voimia sinulle surussa kulkemiseen.

"Suljetulle" ei saada edes niitä nuoria, jotka yrittää ottaa hengen itseltään ellei se yritys ole riittävän vakava... Tästä on omakohtainen kokemus eli lähipiirissä nuori, jolla useita yrityksiä, mutta hoitoon ei saada MILLÄÄN.

Mitään pelkoa tuosta sinulla ei ole AP. Jos et kerro asioistasi terapeutillesi niin hän ei pysty sinua auttamaan.

Älä mene. Ei kukaan ulkopuolinen sinua pysty auttamaan eikä tunne sinun ja isäsi välistä suhdetta.

Sinulla oli varmasti välit kunnossa ja hyvä suhde isääsi ja hän elää sinussa.

Muista myös sähköiset ja etäpalvelut. Kriisipuhelin, kirkon chat ja puhelin jne. 

Ap. Outoa, ettet uskaltaisi puhua isäsi poismenosta johtuvasta surustasi terapeutille tai lääkärille. Mukamas pakkohoitoon joutumistasi pelkäät, hah, kuuleppas ei pakkohoitoon lähetetä noin vaan. Pakkohoitokriteerit pitää täyttyä, kunnes ihminen todetaan mielisairauden takia osastohoitoa tarvitsevaksi vastoin omaa tahtoaan.   Itselleen ja muille vaaraksi on yksi kriteeri osastohoitoon toimitettavaksi.  Ja jos ihminen on psykoosissa, ja realiteetit sekä todellisuuden taju ovat ns. out!

Herää kysymys ap:n kohdalla, että oletko kenties jo mielenterveydestäsi saanut jonkin mielensairausdiagnoosin aiemmin ja sinulle on määrätty psyykelääkkeitä; mutta et ole ollut osastohoidossa kuitenkaan koskaan elämäsi aikana, ja sen takia pelkäät joutuvasi vasten tahtoasi sisälle psykiatriselle osastolle sairaalaan?