Mies ei kestä epäsopua tai lasten tunteita

Miksi menit tekemään lapsia tuollaisen pösilön kanssa?

Teini-iän tunnemyrskyjä odotellessa. Jaxuhalit!

Oletko varma, ettei nuo pienet tilanteet haittaa?

Miten on lapsien kehitys? Millaisen mallin antaa tuo mies heille? Ettei miesten tarvitse kuunnella ja selvittää tunnepuolisia asioita? Että voi kävellä vaan pois kädet korvilla?

Miehen kotona ei ole osattu näitä asioita käsitellä. Ehkä hänet on pakotettu patoamaan omien tunteidensa näyttö.

Vierailija kirjoitti:

Miksi menit tekemään lapsia tuollaisen pösilön kanssa?

Sitä minäkin välillä mietin, mutta täytyy sanoa että lasten kanssa oleminen sekä iän karttuminen on tuonut puolisosta esiin paljon piirteitä ja puolia joita ei vain ollut näkösällä aiemmin, vaikka vuosikymmen oltiin yhdessä jo ennen lapsia.

Ap.

Vierailija kirjoitti:

Oletko varma, ettei nuo pienet tilanteet haittaa?

Miten on lapsien kehitys? Millaisen mallin antaa tuo mies heille? Ettei miesten tarvitse kuunnella ja selvittää tunnepuolisia asioita? Että voi kävellä vaan pois kädet korvilla?

Myönnän että tuo ei haittaa oli tällä kertaa nyt ihan itsekkäästä näkökulmasta, eli ne ei kuormita minua niin kuin se että välillä on saanut melko isoakin taakkaa kantaa. Lapsia varmasti haittaa, tai ainakin tätä toista, joka tuntuu jo luovuttaneen isänsä suhteen. Alan säästää lasten psykoterapiaa varten (jonka tarpeeseen en varmasti itsekään ole täysin osaton).

Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi menit tekemään lapsia tuollaisen pösilön kanssa?

Sitä minäkin välillä mietin, mutta täytyy sanoa että lasten kanssa oleminen sekä iän karttuminen on tuonut puolisosta esiin paljon piirteitä ja puolia joita ei vain ollut näkösällä aiemmin, vaikka vuosikymmen oltiin yhdessä jo ennen lapsia.

Ap.

Itse aiheeseen mulla ei ole mitään rakentavaa sanottavaa. Mutta se on ihan taivahan tosi, että vuosikymmenen tuntemisella ei voi mitenkään tietää, millainen vanhempi kumppanista tulee. Eli sikäli se kunnolla tutustuminen on vähän turha konsepti, jos ei ihan puolitutun kanssa perhettä perusta.

Hän voi olla yliempaattinen niin pitkälle, että paradoksaalisesti siksi ei kestä tunteita. Teidän ehkä pitäisi puhua tuosta, jos pystytte. Jotkut ihmiset ovat niin empaattisia ja yhtä aikaa tunnekyvyttömiä, että kaikki vaikeat tilanteet sattuvat vähän samaan tyyliin kuin jotkut ovat niin tunteellisia, etteivät voi katsoa mitään tunteellisia leffoja, koska niistä tulee niin paha mieli. Ja ovat sitten vihaisia, jos joutuvat vahingossa katsomaan leffaa, joka yhtäkkiä onkin tearjerker, joka järkyttää heidän mieltään. Mielestäsi miehesi reaktio oli vähän vastaava hätääntynyt reaktio ja merkki enemmän liiasta tunneherkkyydestä kuin ainakaan kovuudesta. Kova ihminen ei mene sekaisin tunnetilanteista, koska pystyy tarkastelemaan niitä ulkopuolisena. Tunneherkkä joutuu tunnetilanteen vietäväksi ja siksi sellainen pakenee tunnetilanteita.

Vierailija kirjoitti:

Oletko varma, ettei nuo pienet tilanteet haittaa?

Miten on lapsien kehitys? Millaisen mallin antaa tuo mies heille? Ettei miesten tarvitse kuunnella ja selvittää tunnepuolisia asioita? Että voi kävellä vaan pois kädet korvilla?

Lisään vielä että lasten kehityksessä ei kyllä näy tässä kohtaa mitään vikaa tai "oireilua", mutta toisaalta tiedän että paljon vahinkoa ehtii tapahtua ennen kuin se lapsesta näkyy. Tuo malli kyllä huolettaa, mutta onneksi ainakin toistaiseksi poikani näyttää olevan ihan perusluonteeltaan niin avoin ja suorasukainen ja tunteikas että tuskin sitä kovin ahtaaseen muottiin saa lekallakaan.

Ap.

Up

Mulla oli just tuollainen pakenijamies. Ihan itse sain selvitä kaikki lasten kilarit ja uhmat ja hölmöilyjen jälkipyykit. Hoidin ne pääsääntöisesti hyvin, mutta joskus hermostuin ja huusin lapselle, ja sain jälkikäteen kuulla mieheltä kuten väärin se on ja että ei niin saisi tehdä. Ja oon ihan samaa mieltä, olen sössinyt monta kertaa ja kantanut niistä syyllisyyttä ja hankkinut tietoa ja tukea että jaksan erityislapsen kokovartaloraivon ilman että pinna katkeaa. Mutta olisinko jaksanut toimia fiksummin jos olisin joskus saanut apua tai rinnalleni jonkun joka jakaisi vastuun? Jos olisi ollut joku jolle olisi voinut sanoa "jatka sinä tästä, mun pitää mennä hetki hengittämään". Mun suuttumustani ja kireyttä vain lisäsi se että tiesin miehen selaavan viereisessä huoneessa puhelinta samalla kun mietin että miten saan lapsen lopettamaan tavaroiden heittelyn ilman että kehenkään sattuu.

Vinkkejä ei ole. Me lopulta erottiin, ei toki vain tämän takia, mutta lapsi (nyt jo teini) ei juurikaan halua käydä isällään.

Kuulostaapa tutulta.

Meillä lapset jo isompia, ja kyllä olen monet kerrat tuntenut olevani yksinhuoltaja, mies ei kestänyt/halunnut/osannut lainkaan Ap:n kuvailemia tilanteita.

Oli raskasta ja on vieläkin joskus. Tosin nyt isojen teinien kohdalla ollaan siinä pisteessä, että teinit tietävät ja tunnistavat isänsä rajoittuneisuuden ja minä ja teinit olemme tavallaan oma yksikkömme perheessä ja mies omansa. Surullista joskus, mutta en voi tälle mitään.

Mieheni ilmaantuu kuplastaan meidän muiden joukkoon kun se hänelle sopii ja/tai voimavaransa antavat myöten. Tähän on sopeuduttava tai erottava, ja mutta nähdäkseni erokin olisi minun hoidettava yksin ja mies tuskin haluaisi erota, tämä kuplansa on mahdollinen, koska mahdollistan sen. Usein se vain on pienemmän riesan tie.

Olen huolehtinut lasten tarpeista tiukasti, nyt kun ovat jo isompia teinejä, omat paukkuni ovat kyllä aika vähissä. Tähän huolehtimiseen on aina kuulunut ja kuuluu edelleen mieheni vanhemmuuden tukeminen, niin ettei katoa perheestään täysin sinne kuplansa sisälle. Teinien silmissä isänsä onkin ihan hyvä tyyppi, käy katsomassa kisat ja kuljettaa kisoihin ja treeneihin ja kavereiden luo, laittaa teinien lempiruokia ja yhdessä katsovat lätkää, mutta emotionaalista yhteyttä ei ole.

Teinien todelliset tarpeet olivatpa ne sitten uudet hokkarit tai sörkyneen sydämen paikkailu tai huonosti mennyt koe, tai mikä tahansa onkin minun heiniä, miehellä ei ole mitään käryä mitä tehdä, ei edes tiedä, että jotain pitäisi tehdä.

Ja kaikille besserwissereille, ei näitä voi mitenkään etukäteen tietää. Olin ollut mieheni kanssa yhdessä kahdeksan vuotta ennen esikoisen syntymää, eikä tälläisesta käytöksestä ollut mitään viitteitä. Ei vielä edes vauva-aikana, mutta kun vauvoista onkin kasvanut liikkuva, itseään ilmaiseva, omalla tahdolla ja omilla tarpeilla varustettu taapero, mies on tavallaan kadonnut omaan kuplaansa.

Eipä näille asioille voi kauheasti mitään tehdä, joskus tuntuu, että käsillä on vain huonoja vaihtoehtoja. Kukin toimii miten omassa tilanteessaan parhaaksi näkee, eikä kukaan ulkopuolinen voi tietää mitä kenenkin perheessä tapahtuu.