Millainen ihminen jättää masentuneen puolison?

synnytyksenjälkeisen masennuksen iskiessä mies meni vieraisiin, sai taudin ja ilmoitti että ei oikeastaan enää välittäisi elää kanssani.

Erosimme, koska mieheni ei tuolloin hakenut apua mistään ja masennus oli jo usean vuoden ajan vaikuttanut suhteeseemme. 3v aikana seksiä ehkä 5krt yhteensä, loppuvaiheessa ei oikein minkäänlaista läheisyyttä enää. Yritin toki tukea miestäni, mutta se oli silloin turhaa, koska hän ei itse ollut valmis parantumaan.



Erosimme ja eron jälkeen mies hakeutui psykiatrille ja alkoi hiljalleen toipua. Puoli vuotta erosta harkitsimme yhteenpaluuta ja myöhemmin palasimmekin saman katon alle. Menimme myös naimisiin ja saimme lisää lapsia. Erosta on nyt 4 vuotta ja suhteemme voi hyvin.

Sellainen joka ei enää jaksa.

Elä itse masentuneen kanssa muutama vuosi. Ei kenenkään resurssit ihan kaikkeen riitä.

ei ole kokemusta masennuksesta mutta sivusta seuranneena ymmärrän kyllä jotenkin. Onhan puolisollakin (esim, voihan olla toki ystäväkin) oikeus elämään ja eläämään. Ei sitä jaksa jatkuvasti olla se vahva, tuki. Monesti on vielä niin että masentunut ei viitsi edes yrittää kunnolla vaan olettaa ja odottaa että yhteiskunta/mies/vaimo/sukulaiset (whatever) auttaa ja tekee jotain kun hän itse ns makaa uupuuneena. Kyllä pitää olla yritäystä päästä kuopasta ylös - nykypäivänä ehkä tsempataan liian vähän, kaikki menee masennuksen piikkiin ja ollaan vain. Jokainen VOI esim mennä kävelylle 15min vaikka kuinka ottaa vastaan, se on jo pieni ele. Ei ole varmaankaan helppoo olla se joka jättääkään mutta niin ku sanoin, täytyyhän jättäjäkin saada elää ns normaalisti.

ja muutti heti uuden naisensa luo, jonka kanssa hällä oli ollut jo pari vuotta suhde selkäni takana.



Olisi halunnut lastenkin muuttavan kanssaan, mutta mm. täällä asiaa pohdittuani lapset jäivät minulle ja appivanhemmat ovat apunani, koska en vielä ole toipunut masennuksesta enkä tapaturmasta.



Kuvittelin, että liittomme kestäisi, mutta niin vain toisin kävi...

jos jättää alkoholistin. Miksi masentuneen kanssa pitäisi jaksaa? Varsinkaan jos on lapsia. Siinä panee pahimmassa tapauksessa kiertoon valtaisan taakan jälkipolville.

mutta ottanut alusta asti sen linjan, että muulla perheellä on oikeus täysin normaaliin kotielämään eikä minun sairauteni voi mennä kaiken edelle [vuosikausia]. Siispä joudun nykyään peittelemään aika paljon fiiliksiäni ja mies joutuu tavallista enemmän ainakin ajoittain hoitamaan käytännön asioita. Ne fiilikset puran sitten tarpeutille. En tod ole marttyyri tai erityisen pyhä ihminen, mutta olen tyytyväinen, että olen pystynyt tähän: muun perheen onni on mulle aina ja kaikkialla tärkeämpi kuin omani. Kovan hinnan olen tästä vointini suhteen silti maksanut.



Enihuu, ymmärrän silti minäkin, jos puoliso uupuu. Mietin vain sitä, onko lähteminen ainoa vaihtoehto. Myös sitä, missä kaikissa sairauksissa on OK lähteä, koska jättäjän pitää 'saada elää normaalisti'. Voiko yhtä lailla syöpäsairaan jättää? Auto-onnettomuudessa halvaantuneen? Epileptikon?



En pidä tätä asiaa erityisen mustavalkoisena. Yhtä lailla kuin masentunut ei aina ehkä 'viitsi yrittää', voisin väittää, että puoliso ei aina ehkä 'viitsi yrittää' siinä rinnalla.



Onnellisessa parisuhteessa yritetään kai yhdessä.

päättyi masennusdiagnoosiini. Miesystävänikin kärsi mt-ongelmista ja olin siihen asti ollut suhteen kantava voima. Mies ei kestänyt sitä, että minä olin henkisesti heikompi ja suhde loppui. Erosta ja pahimmasta masennuksesta toipuminen vei pari vuotta ja nyt tajuan, että meidän ero oli paras vaihtoehto. Tosin joskus tunnen vieläkin katkeruutta, vaikka olen naimisissa ja minulla on lapsia.

Tietenkään oikea puoliso ei jätä kumppaniaan sen takia,e ttä tämä sairastuu. Mutta Ei se masennus silti ole mikään oikeutus tehdä ihan mitä tahansa. Kyllä masentuneenkin saa jättää jos se vaikkapa:



tuhlaa kaikki omat ja toisen rahat

sytyttelee tulipaloja eteisessä

uhkailee lapsia/puolisoa

ryyppää

on väkivaltainen

käy huorissa

tekee jotain muuta yhtä törkeää



Ei masentunutkaan saa käyttäytyä ihan miten vaan, eikä se, että joku vaikkapa alkoholisti sairastuu masennukseen, ole mikään pakote olla jättämättä tätä.

alkoholin suurkulutukseen liittyy usein masennusta...

Minä jätin mieheni, jolla on maanis-depressiivinen sairaus. Masennusvaiheina hän oli paitsi äärettömän väsynyt myös hyvin ärtynyt. Maniavaiheissa - no, vieraita naisia, holtitonta rahankäyttöä. Aikani katselin sitä, yritin tukea, saada hakeutumaan hoitoon, mutta hän ei kokenut itseään sairaaksi (itse asiassa syyt oli aina minussa, vaadin, oli tylsä, milloin mitäkin).

Eron jälkeen hän jotenkin heräsi, meni psykiatrille, aloitettiin lääkitys ja nykyisin hän pystyy mm. hoitamaan lapsia. Yhteen emme voi palata, liian paljon pahaa ehti tapahtua.

Meillä minä sairastuin masennukseen noin kolme vuotta sitten. Vähän aikaa sitä katseltuaan mies olisi jättänyt minut, mutta koska lapset olisivat erossa jääneet minulle, ei halunnutkaan. Siis ei halunnut olla pelkkä viikonloppuisä, ratkaisumme on siis kulissiliitto. En tajua mitä järkeä tässäkään on, kai me sitten eroamme kun lapset riittävän isoja, mutta aika kummallisen kuvan perhe-elämästä lapset saavat. No, ei voi mitään, mies on vankkumaton mielipiteissään, ja nyt mennään näin. Itse olen niin väsynyt välillä tilanteeseen, kun masennus painaa ja vielä elää samassa talossa ihmisen kanssa joka on kuin ventovieras, niin ei oo aina helppoa.

Tämän vanhan ketjun kysymys oli millainen ihminen jättää masentuneen puolison?" 

Vastakysymys jota mietin mielessäni on kauanko minun tulisi jaksaa masentuneen kanssa kun alan itse jo olemaan aivan lopussa? 

Ei lähteminen helppoa olisi, mutta yksinkertaisesti alkavat voimat loppua. Onko joku tehnyt vuosien jälkeen ratkaisun lähteä ja miten se meni? Ja vaihtoehtoisesti onko joku kaivanut jostain energiaa jaksaa vielä kun tuntuu että voimat voimat loppuvat? Mistä?

Minusta tuntuu että kukaan (paitsi joka on kokenut saman) ei ymmärrä miten raskasta on elää masentuneen kanssa. 

Masentuneen miehen kyllä jättäisin heti

Mä olen omasta ja muidenkin mielestä kohtuullisen empaattinen ihminen. Autan ja kuuntelen mielelläni muita ym. Mä olen kuitenkin pariutumisasioissa ollut jotenkin intuitiivisesti suorastaan allerginen mielenterveysongelmaisille ihmisille. Siis vain ja ainoastaan parisuhdeasioissa, mulla on ystävinä ja perheessä esim. masentuneita ihmisiä, ja en kohtele heitä mitenkään eri tavoin kuin muita, paisi yritän tukea enemmän.

Mutta luulen, että minusta ei olisi elämään masentuneen, persoonallisuushäiriöisen tai bipolaarin kanssa. Eri asia joku lyhytkestoinen, reaktiivinen masennus. Mä kaipaan kumppaniltani hyvin vahvaa, tasapainoista mieltä, syystä tai toisesta. Ja olen tällaisen miehen myös löytänyt. En ole itse mielenterveysongelmainen mutta tietyllä tavalla heikko, siten, että en jaksa niin läheisen ihmisen kuin puolison tunne-elämän heikkoutta. Minusta se on ihan hyvä, että tunnistan tämän, eikä sen pitäisi loukata ketään. Kyse ei ole siitä, etteikö joku "kelpaisi" minulle vaan kyse on sopivuudesta. Miehelläni on heikkouksia, jotka taas eivät sopisi jollekin muulle naiselle, mutta joita minä jaksan.

[quote author="Vierailija" time="08.05.2010 klo 17:22"]

Tietenkään oikea puoliso ei jätä kumppaniaan sen takia,e ttä tämä sairastuu. Mutta Ei se masennus silti ole mikään oikeutus tehdä ihan mitä tahansa. Kyllä masentuneenkin saa jättää jos se vaikkapa:

tuhlaa kaikki omat ja toisen rahat
sytyttelee tulipaloja eteisessä
uhkailee lapsia/puolisoa
ryyppää
on väkivaltainen
käy huorissa
tekee jotain muuta yhtä törkeää

Ei masentunutkaan saa käyttäytyä ihan miten vaan, eikä se, että joku vaikkapa alkoholisti sairastuu masennukseen, ole mikään pakote olla jättämättä tätä.

[/quote]

Tuo ei kyllä vaikuta pelkästään masennukselta vaan kyseessä on melko varmasti muista, paljon vakavammista mielenterveysongelmista. Mieleeni tuli moniakin vaihtoehtoja. 

Vaimoni oli rankasti masentunut toista vuotta esikoisen syntymän jälkeen. Siis ihan osastolla hoidossa jonkun aikaa ja makasi vaan sohvalla tai sängyssä. Itse en voinut tehdä muuta kuin irtisanoutua töistä ja hoitaa häntä ja lasta koko tämän parisen vuotta. Kyllä itku tuli minullekin melkein joka päivä. Mutta mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Ottaa lapsen ja jättää vaimoni ja lapseni äidin sairastamaan yksinään? Miten hän olisi siitä voinut itse selvitä? Ei siis puhettakaan, että olisi saanut laskuja maksettua, laitettua itselleen ruokaa, peseytynyt, parantunut.

Minusta olisi ollut ihan mahdottoman itsekästä lähteä pois toisen sairauden takia. Onneksi hän parani ja aikanaan saimme "vahingossa" toisenkin pojan ja nyt on kaikki taas hyvin.

Vastaavasti uskon hänen kyllä tukevan minua vaikeuksienkin keskellä, jos ja kun sellaisia kohdalle tulee.

Minun mieheni teki kaikkia noita paitsi ei sytyttänyt tulipaloja, vaikka sekin oli lähellä kun kokkaili umpikännissä ja makaronit savusi hellalla.

Toisen on pakko olla järkevä ja pelastaa itsensä ja ennen kaikkea lapset. Kahdesti olen tämän tehnyt, toisella kerralla lähtenyt avioliitosta ja toisen kerran lopettanut seurustelun miesystävän masentuneisuuden takia.  Ja en ole katunut hetkeäkään. Nyt olen onnellinen. Ja minulla on terve parisuhde.

[quote author="Vierailija" time="08.05.2010 klo 17:22"]

Tietenkään oikea puoliso ei jätä kumppaniaan sen takia,e ttä tämä sairastuu. Mutta Ei se masennus silti ole mikään oikeutus tehdä ihan mitä tahansa. Kyllä masentuneenkin saa jättää jos se vaikkapa:

tuhlaa kaikki omat ja toisen rahat
sytyttelee tulipaloja eteisessä
uhkailee lapsia/puolisoa
ryyppää
on väkivaltainen
käy huorissa
tekee jotain muuta yhtä törkeää

Ei masentunutkaan saa käyttäytyä ihan miten vaan, eikä se, että joku vaikkapa alkoholisti sairastuu masennukseen, ole mikään pakote olla jättämättä tätä.

[/quote]

Ylpeä sinusta 23! :)

Itse olen todennut ihan saman kuin 21. Kahden masentuneen kanssa yritin, toisen kanssa pitkä avioliitto, toisen masennus kävi ilmi lyhyen seurustelun aikana, en jaksanut jatkuvaa riitelyä ja mollaamista ja syyllistämistä. Nyt ei tarvitse itkeä miehen takia, vaikka viisi vuotta olen ollut parisuhteessa aspergerin kanssa. Saan ihailua ja arvostusta osakseni. Olen vihdoin viisikymppisenä onnellinen nainen.