Mitä te oikeasti yksinäiset selviätte
Kaksi viikkoa olen ollut kesälomalla, kaksi vielä edessä.
Koko asunto siivottu lattiasta kattoon, nyt se yksinäisyyden tunne pääsi iskemään, ei ole ketään ketä pyytää edes kahville, kaikilla tutuilla perheet tai puolisot ja omat menot.
Mitä olen elämässä tehnyt väärin? Miten tästä olosta selviää? En ole kenellekään mitään
Kommentit (61)
Ihan hyvin. vaikka ei rahaa matkustaa.Ei perikunan mökej tai omaa kesä mökkiä.Nytkin vikonloppu omnta ilasitapahtumaan Helsingin eri lähiöissä.Lisäksi on muuta menet jos Helsinki olet.Lukee asukastalon ulko ovesta mitä kaikkea alueltasi ilmasta aktivitettia löytyy.Teet itse vähän työtä asian eteen.Itse asukastalot kai vielä lomilla?Tai aloitaa toimintansa kun koulut alkaa?Sullahan on netti käy alueesi F.B. sivut. Jos et ole F.B. näet kirjautumatta mitä on alueellasi.Asut sitten Helsinki, Vantaa. Espoo? Tai Uutsjoki Kevo. Totuus joka kaupungilla on sivut tapahumista.Kun kirjotat kaupunkisi nimen ja vaikka ilmaistapahtumat!
Hyvin on mennyt yksin jo vuosia, heikot hajoaa ja itkee.
Onko yksinäinne jos on netissä vain tuttuja mutta puhuu puhelimessa niiden kanssa? Noin selviän..
-Fiktio. Anime, manga, videopelit... Hahmot saavat olon, etten ole niin yksin ja hahmon fanittaminen saa mieleni pois yksinäisyydestä.
-Kirjoittelemalla niin YouTube kommentteihin kuin Vauvapalstalle. Suunnittelen myös monia julkaisemattomia aloituksia Kaverihaku.nettiin. :D
-Uinumalla omaan maailmaani. Pidän analyyttisia keskusteluja päässäni päivittäin itseni kanssa. Tykkään myös kuvitella ja unelmoida.
-Vaatteilla. Se kohentaa jotenkin mielialaa, kun luo uuden hienon tyylin ja menee sen kanssa ulos.
-Katsomalla muita vuorovaikuttamassa. Se on katkeran suloinen tunne.
-Musiikki. Pystyn eläytymään hetkeen ja kuvittelemaan taas kaikenlaista.
-Projekteilla. Keskittyy vain luomiseen, ei muuhun.
Muistuttelen myös itselleni, kuinka vaivalloista seuraa moni ihminen on ja, kuinka ystäväsuhteet eivät sovi sosiaalisesti kömpelölle, identiteettiongelmaiselle, läheisyydestä kavahtavalle tyypille, jonka mielialat vaihtelevat joka toinen sekunti, persoona sen mukana. Kuka oikeasti jaksaisi?
Olen elänyt henkisesti väkivaltaisessa rajoittavassa perheessä, joten en tiedä mitään sen parempaa kuin olla yksin! Saan puhua englantia, laulaa, tanssia, katsoa juuri sitä ohjelmaa mitä haluan, eikä kukaan tule arvostelemaan, käskemään tai komentamaan :)
Hyvin jaksan, yksinolon suhteen. Yksinäisyydestä en kärsi, tämä on ihan ok. Harvoin tapaan ketään, ja jos tapaan, kovin kauaa en seuraa kestä. Joskus mietin, että parisuhde olisi kiva, mutta toisaalta ajattelen jo katsoneeni ne arvat: yksi voitto, loput tyhjiä. Ei multa ole jäänyt mitään hengen tärkeää kokematta.
Olin 20 vuotta helvetillisessä avioliitossa jossa mies päätti senkin, mitä syödään. On ihanaa asua yksin ja päättää omasta elämästään.
Olen yksin, mutta en yksinäinen. Tällaisiakin ihmisiä on, usko pois.
Helposti.
Viimeiseen kymmeneen vuoteen olen ehkä saanut pari soittoa ja muutaman viestin joltain tutuilta.
Livenä olen käynyt jossain tuona aikana jonkun kanssa ehkä max viisi kertaa.
Ei paljoa ahdista joku viikon tai kahden loma.
M40
Siihen tottuu. Ja se ajatus että kyllä se kuolema sitten jonakin päivänä tulee ja lopettaa elon kärsimyksen. Eihän tämä kaikki ole mitään muuta kuin merkityksetöntä sattumaa, koska kaikki häviää kuitenkin ajan kuluessa hiukkasten liikkeessä.
Minulla kesälomat jo lusittu. Palasin töihin väsyneempänä kuin ennen lomaa. Yksinäisyys on todella kuluttavaa varsinkin, jos sitä ehtii ajatella.
Vierailija kirjoitti:
Olin 20 vuotta helvetillisessä avioliitossa jossa mies päätti senkin, mitä syödään. On ihanaa asua yksin ja päättää omasta elämästään.
Tämä. On aivan mielettömän ihanaa kun kukaan ei kaada ruokapöytää nurin jos ruoassa sattuu olemaan liian vähän suolaa.
Minä olen työtön ja vailla vakinaista asuntoa. Näihin vuosiin mahtuu muun muassa reilun vuoden ajanjakso, jona puhuin ihmisen kanssa kasvotusten vain muutaman viikon välein, hänkin sosiaaliohjaaja, jonka tehtävänä oli vilkaista, olenko vielä hengissä. Köyhä ja sairas on siitä kätevä olento, että se ei ilmoittele itsestään eikä aiheuta pahennusta ihmisten ilmoilla.
Olen pohtinut loppuelämääni ja päätynyt siihen tulokseen, että se ei ole vaivan arvoista. Kun pakkaset tulevat, minä klenkkaan erämaahan ja jään sinne. Ei tarvitse tulla tienlaitaan huutelemaan, että sinäkin olet tärkeä ja arvokas.
Minä tykkään olla yksin. Mitä sen parempaa kuin päästä kaupungilta kotiin tekemään omia juttuja. En viihdy ravintoloissa.
Vierailija kirjoitti:
Olen yksin, mutta en yksinäinen. Tällaisiakin ihmisiä on, usko pois.
Mikä tämän viestin pointti on? Vähän sellaista vitsin "olen vegaani" huutelua, kukaan ei ole sanallakaan maininnut yksinolijoita vaan yksinäisyyden.
Minä olen yksinäinen, ja olen sitä vaikka joskus olen yksin ja joskus seurassa. Yksinolon kanssa sillä ei ole mitään yhtäläisyysmerkkejä.
Minä olen yksinäinen. Se satutti niin kauan, kun minulla oli odotuksia ihmissuhteiden osalta. Nyt kun ei ole enää, sen kestää ja asian kanssa on helpompi elää.
Minulla on myös suunniteltu im, en voi toteuttaa sitä vielä lemmikkien vuoksi. Sen jälkeen ei jää kukaan kaipaamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yksin, mutta en yksinäinen. Tällaisiakin ihmisiä on, usko pois.
Mikä tämän viestin pointti on? Vähän sellaista vitsin "olen vegaani" huutelua, kukaan ei ole sanallakaan maininnut yksinolijoita vaan yksinäisyyden.
Minä olen yksinäinen, ja olen sitä vaikka joskus olen yksin ja joskus seurassa. Yksinolon kanssa sillä ei ole mitään yhtäläisyysmerkkejä.
Lukutaidottomuus ja henkinen vegaanius on rasittava yhdistelmä.
Olen ollut yksin (ilman miestä ja kavereita) niin kauan, että ei se enää niin pahalta tunnu. Se tuntui äärimmäiseltä tuskalta vielä muutamia vuosia sitten, mutta nyt keski ikäisenä vain olen siihenkin jo tottunut. Toisinaan minulla on ahdistusta, johon saan lääkäriltä lääkkeitä, mutta onneksi sitäkin on harvoin. Olen kyllä tässä kymmenien yksinäisten vuosien aikana todennut, että voin edes vähän paremmin kun käyn vaan töissä, vaikka se tuntuukin raskaalta ilman "syytä". On joku paikka johon mennä päivisin. Työttömänä helposti jäin vain makaamaan ja sitä tapahtuu edelleen kesälomallanikin siinä loman loppupuolella. Menee yöt ja päivät sekaisin ja jää hampaatkin pesemättä. Olen varmaan niitä ihmisiä, jotka kuolee saappaat jalassa, eli en edes halua jäädä eläkkeelle vaikka olenkin aina väsynyt.
Olen ollut jotenkin aina yksinäinen. Ei mua kiinnostanut lapsenakaan, eikä varsinkaan teininä samat asiat kuin muita ikäisiäni, joten olen vähän syntynyt sellaiseksi oman tien kulkijaksi. Sen asian hyväksyminen on ollut ihan kamalaa, koska olen kuitenkin pohjimmiltani erittäin sosiaalinen tyyppi, en ollenkaan introvertti, vaikka jossain vaiheessa yritin sitäkin identiteettiä itseeni sovittaa. Mutta kaikkeen tottuu kun pakko on..
Mä olen aina töissä, en pidä lomia koskaan. En viitsisi lähteä yksin matkalle ja ahdistun yksin kotona.