Mistä tiedät olevasi ns. inhokkilapsi?

Olen +40-vuotias nainen ja epäillyt lapsuudestani lähtien olevani taakka vanhemmilleni. Minulla on kolme muuta sisarusta ja he ovat selvästi paremmassa asemassa vanhempieni silmissä.

Olen miettinyt, mistä tämä johtuu. Miksi olen niin vastenmielinen vanhempieni silmissä? Olen kyseenalaistanut itseäni aina, tekojani, sanojani, jne, heidän seurassaan. Joskus tiedän selvästi, että tein jossain asiassa väärin, mutta usein olen löytänyt itseni tilanteesta, etten varmasti ole tehnyt mitään väärin ja silti saan lokaa niskaani. Ristiriitaista.

Aikuisuudessa kävin terapiassa ja tuli käsiteltyä lapsuutta. Silloin vasta aloin "ymmärtämään", miksi minusta tuli inhokkilapsi.

Esimerkkejä:

- Sairastelin paljon, mikä aiheutti taakkaa vanhemmilleni. Kärsin vaikeaa astmaa ja kävin jatkuvasti kontrollikäynneillä ja päivystyksessä. Vanhempani polttivat tupakkaa ja saivat tästä kuulla kunniansa hoitajilta, mikä ärsytti vanhempiani suunnattomasti. Heitä ärsytti, että vain heidän huonoja puoliaan kommentoitiin.

- Olin koliikkivauva. Itkin ja itkin, eikä sille tullut loppua. Isäni sanoi, että usein sulkesivat minut toiseen huoneeseen itkemään yksikseen, että saivat nukuttua edes yhden yön. He usein tappelivat siitä, kenen vuoro oli hoitaa minua. Eivät sitten hoitaneet kumpikaan.

- Olin äärimmäisen herkkä ja arka lapsi. Uudet asiat stressasivat, koska en tiennyt, miten niissä toimitaan. Jos pyysin apua, niin en saanut sitä vanhemmiltani. Tästä tuli usein palautetta opettajilta, että lapsenne ei taaskaan toiminut oma-aloitteisesti, vaikka piti ja vanhempani ottivat sen itseensä ja syyttivät asiasta muita.

- Murrosiän kynnyksellä painoni vaihtui alipainosta ylipainoon. Tästä tuli sanomista vanhemmilleni ja ärsyyntyivät taas asiasta.

Mitä yritän näillä esimerkeillä sanoa on se, että omat sisarukseni olivat helppoja lapsia. Heillä ei ollut koliikkia ja he eivät sairastelleet sen kummemmin lapsena eli eivät joutuneet sairaalaan sen takia. Heillä ei ollut arkuutta ihmisten kanssa ja tulivat hyvin toimeen muiden lasten kanssa. Opettajilta ja hoitajilta tuli vain kehuja.

Nyt +40-vuotiaana edelleen tuntuu, että joudun hyvittämään vanhemmilleni sen, että olin niin vaikea lapsi. Terapian myötä olen oppinut pitämään puoliani, joten tämä on lisännyt inhoa entisestään vanhempieni silmissä. Edelleen tappelen sen kanssa, teinkö jotain väärin vai oikein heidän seurassaan. Samaa ongelmaa ei ole koskaan kavereideni kanssa. Mutta heti kun pitää soittaa vaikkapa äidille, niin syke nousee ja ahdistaa.

Mites teillä muilla "inhokeilla", mistä te tiedätte olevanne perheenne mustia lampaita ja osaatteko sanoa, miksi näin on käynyt?